MINÄ, URHEILU JA TASA-ARVO

Olen ollut onnekkaassa asemassa siinä mielessä, että olen saanut harrastaa liikuntaa eri muodoissa lapsesta asti. En ole kuitenkaan ikinä ollut se, joka olisi valittu ensimmäisenä koulussa joukkueisiin tai joka olisi edustanut koulujenvälisissä kilpailuissa vuodesta toiseen. En ollut suosittu urheilijalapsi, joka seura-asu päällään viiletti aamuharjoituksista kouluun ja koulusta seuraavaan harrastukseen. Osa harrastuksista on lama-ajan lapsen pitänyt unohtaa ihan puhtaasti perheen taloudellisen tilanteen vuoksi.

Harrastusvalintani, kyllä, aina täysin itse valitsemani, eivät myöskään aina miellyttäneet ympäristöäni. Olen kuullut mm., että kannattaako tuota harrastaa, kun siinä ei voi menestyä tai että kannattaako tietyn ikäisenä enää harrastaa aktiivisesti, koska tiedossa ei ole enää mitään ammattilaisuraa.

Olen siis harrastanut mm. pyörätuolikilpatanssia niin korkealla Suomen ja jopa Euroopan tasolla, kuin se vain on mahdollista. Kysymys siitä, että onko harrastaminen ollut järkevää, koska menestymisedellytykset eivät ole olleet kysyjän mielestä riittäviä, oli minusta jo alle 20- vuotiaana täysin naurettava. Harrastamiseni ei ole oikeastaan ikinä ollut menestymishakuista – kunnianhimoista kyllä. Se ei kuitenkaan poistanut sitä, ettemme esimerkiksi tanssiparini kanssa olisi harjoitelleet todella intensiivisesti. Minulle (ja parilleni) oli kyse jostain paljon suuremmasta. Siitä, että tätäkin lajia pystyi harrastamaan itselleen sopivalla tavalla ja se oli mahdollista ihan jokaiselle meistä- se oli tasa-arvoista. Kilpailimme samoissa kilpailuissa, joskin omissa luokissamme, kuin ns. perinteiset kilpatanssiparit. Sekään ei ollut alkuun aivan itsestäänselvää.. On ollut siis hienoa olla mukana luomassa jotain uutta ja erilaista.

Kun liikkuu paljon erilaisissa rajapinnoissa urheilun saralla (erityisryhmät tai marginaalilajit esimerkiksi), pääsee usein vastaamaan hyvinkin mielenkiintoisiin kysymyksiin siitä, että miksi tiettyjen ihmisten on tärkeää saada pelata/harrastaa/osallistua juuri ”meidän” lajiimme. Samaan aikaan itse vastustan hyvinkin tiukasti sitä, että kutsun mitään lajia marginaalilajiksi, koska koen sen samalla aina automaattisesti pienentävän lajia turhaan entisestään. Valitettavan usein kyse on puhtaasti tietämättömyydestä ja uusien asioiden pelosta. Koetaan, että ei oma lajimme voi olla erityisryhmien näyttämö, tai miksi marginaalisemman lajin pitäisi ottaa vielä erityisryhmiä huomioon.

Mitä pidemmälle mietin harrastuspolkuani niin huomaan, että olen ilmeisen alitajuisesti aina valinnut mahdollisuuksia, joissa myös muut arvot kuin urheilullinen superihmisyys tai fyysisen suorittamisen äärirajat, pääsevät esiin ja se muu arvo on aika selvästi ollut myös tasa-arvo ja tietynlainen lähestyttävyys.

Pyörätuolikilpatanssista amerikkalaiseen jalkapalloon ja ratsastukseen- siinä on polkua kerrakseen. Strassit ja korot vaihtuivat nappiksiin ja harttareihin ja nykyään kypärään ja turvaliiviin.

Jenni ja jefu

(C) Kati Toivonen

Jokaista em. harrastusta ja lajia kuitenkin leimaa mielestäni hyvällä tavalla tasa-arvo. Tanssiessa ei ollut väliä oliko alla pyörät vai korot, koska tanssi on tanssia muodosta tai liikkumistavasta huolimatta. Amerikkalaisen jalkapallon harrastajakunta on mitä moninaisin. Ei ole väliä aloittaako lajin siinä vaiheessa, kun kypärä näyttää liikuttavan lasta eikä lapsi kypärää, vai siinä vaiheessa, kun esimerkiksi 15 vuotta jääkiekkoa alkaa nuorelle riittää- me otamme vastaan kaikki juuri sellaisena kuin he ovat. Ratsastuksen yksi hienous piilee siinä, että itse eläin ei arvota ratsastajaa sen kautta onko etunimi Riina vai Raimo- sillä kun ei ole mitään väliä. Hevonen ottaa vastaan sinut juuri sellaisena kuin sen vierelle tulet.

Jenni ja Pipa

(C) Jenni Katajamaa

Oman mentorini Suvi Louhelaisen kanssa huomasimme vasta mentoroinnin aloittamisen jälkeen, että taustamme ovat yllättävän samanlaiset eräässä asiassa. Tulemme molemmat lajeista, joissa suurin osa harrastajista on edelleen miehiä. Itselleni tällainen ympäristö on ollut jotenkin aina helpompi myös olla ja ”operoida”. Tätä vasten onkin siis hyvä myös peilata sitä, että nyt käydessäni Naiset Vaikuttajina liikunnan pelikentillä- kokonaisuutta, olenkin ensimmäistä kertaa aikoihin ympäristössä, jossa osallistujat ovat- yllättäen- naisia.

Ehkä tässä on myös paikka nostaa esiin se, että tällä hetkellä toimiessani jenkkifutisseuran puheenjohtajana minulla on ilo myös saada ympärilleni hallitus, jossa on yksi mies ja kuusi naista (seitsemän, jos minut lasketaan mukaan). Normaalisti kun hallituskokoonpanot tuppaavat olemaan huomattavasti enemmän kallellaan toiseen suuntaan.

Oman taustani perusteella ajattelen siis olevani tasa-arvoinen jenkkifutarin määrätietoisuudella ja peliälyllä varustettu seuraihminen ja johtaja, joka taklaa haasteen toisensa perään kilpatanssijan sulavuudella.

Antakaa siis itsellenne mahdollisuus harrastaa ja urheilla ihan juuri niin kuin parhaalta tuntuu – ilman ennakkokäsityksiä, ilman ennakkoasenteita tai oletuksia. Ja samaan aikaan, annetaan muille sama rauha tehdä niitä samoja asioita ❤

87741980_10215545648531166_2285903030836527104_o (002)

(C) Anu Tiilikainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s