MINÄ, URHEILU JA TASA-ARVO

Olen ollut onnekkaassa asemassa siinä mielessä, että olen saanut harrastaa liikuntaa eri muodoissa lapsesta asti. En ole kuitenkaan ikinä ollut se, joka olisi valittu ensimmäisenä koulussa joukkueisiin tai joka olisi edustanut koulujenvälisissä kilpailuissa vuodesta toiseen. En ollut suosittu urheilijalapsi, joka seura-asu päällään viiletti aamuharjoituksista kouluun ja koulusta seuraavaan harrastukseen. Osa harrastuksista on lama-ajan lapsen pitänyt unohtaa ihan puhtaasti perheen taloudellisen tilanteen vuoksi.

Harrastusvalintani, kyllä, aina täysin itse valitsemani, eivät myöskään aina miellyttäneet ympäristöäni. Olen kuullut mm., että kannattaako tuota harrastaa, kun siinä ei voi menestyä tai että kannattaako tietyn ikäisenä enää harrastaa aktiivisesti, koska tiedossa ei ole enää mitään ammattilaisuraa.

Olen siis harrastanut mm. pyörätuolikilpatanssia niin korkealla Suomen ja jopa Euroopan tasolla, kuin se vain on mahdollista. Kysymys siitä, että onko harrastaminen ollut järkevää, koska menestymisedellytykset eivät ole olleet kysyjän mielestä riittäviä, oli minusta jo alle 20- vuotiaana täysin naurettava. Harrastamiseni ei ole oikeastaan ikinä ollut menestymishakuista – kunnianhimoista kyllä. Se ei kuitenkaan poistanut sitä, ettemme esimerkiksi tanssiparini kanssa olisi harjoitelleet todella intensiivisesti. Minulle (ja parilleni) oli kyse jostain paljon suuremmasta. Siitä, että tätäkin lajia pystyi harrastamaan itselleen sopivalla tavalla ja se oli mahdollista ihan jokaiselle meistä- se oli tasa-arvoista. Kilpailimme samoissa kilpailuissa, joskin omissa luokissamme, kuin ns. perinteiset kilpatanssiparit. Sekään ei ollut alkuun aivan itsestäänselvää.. On ollut siis hienoa olla mukana luomassa jotain uutta ja erilaista.

Kun liikkuu paljon erilaisissa rajapinnoissa urheilun saralla (erityisryhmät tai marginaalilajit esimerkiksi), pääsee usein vastaamaan hyvinkin mielenkiintoisiin kysymyksiin siitä, että miksi tiettyjen ihmisten on tärkeää saada pelata/harrastaa/osallistua juuri ”meidän” lajiimme. Samaan aikaan itse vastustan hyvinkin tiukasti sitä, että kutsun mitään lajia marginaalilajiksi, koska koen sen samalla aina automaattisesti pienentävän lajia turhaan entisestään. Valitettavan usein kyse on puhtaasti tietämättömyydestä ja uusien asioiden pelosta. Koetaan, että ei oma lajimme voi olla erityisryhmien näyttämö, tai miksi marginaalisemman lajin pitäisi ottaa vielä erityisryhmiä huomioon.

Mitä pidemmälle mietin harrastuspolkuani niin huomaan, että olen ilmeisen alitajuisesti aina valinnut mahdollisuuksia, joissa myös muut arvot kuin urheilullinen superihmisyys tai fyysisen suorittamisen äärirajat, pääsevät esiin ja se muu arvo on aika selvästi ollut myös tasa-arvo ja tietynlainen lähestyttävyys.

Pyörätuolikilpatanssista amerikkalaiseen jalkapalloon ja ratsastukseen- siinä on polkua kerrakseen. Strassit ja korot vaihtuivat nappiksiin ja harttareihin ja nykyään kypärään ja turvaliiviin.

Jenni ja jefu

(C) Kati Toivonen

Jokaista em. harrastusta ja lajia kuitenkin leimaa mielestäni hyvällä tavalla tasa-arvo. Tanssiessa ei ollut väliä oliko alla pyörät vai korot, koska tanssi on tanssia muodosta tai liikkumistavasta huolimatta. Amerikkalaisen jalkapallon harrastajakunta on mitä moninaisin. Ei ole väliä aloittaako lajin siinä vaiheessa, kun kypärä näyttää liikuttavan lasta eikä lapsi kypärää, vai siinä vaiheessa, kun esimerkiksi 15 vuotta jääkiekkoa alkaa nuorelle riittää- me otamme vastaan kaikki juuri sellaisena kuin he ovat. Ratsastuksen yksi hienous piilee siinä, että itse eläin ei arvota ratsastajaa sen kautta onko etunimi Riina vai Raimo- sillä kun ei ole mitään väliä. Hevonen ottaa vastaan sinut juuri sellaisena kuin sen vierelle tulet.

Jenni ja Pipa

(C) Jenni Katajamaa

Oman mentorini Suvi Louhelaisen kanssa huomasimme vasta mentoroinnin aloittamisen jälkeen, että taustamme ovat yllättävän samanlaiset eräässä asiassa. Tulemme molemmat lajeista, joissa suurin osa harrastajista on edelleen miehiä. Itselleni tällainen ympäristö on ollut jotenkin aina helpompi myös olla ja ”operoida”. Tätä vasten onkin siis hyvä myös peilata sitä, että nyt käydessäni Naiset Vaikuttajina liikunnan pelikentillä- kokonaisuutta, olenkin ensimmäistä kertaa aikoihin ympäristössä, jossa osallistujat ovat- yllättäen- naisia.

Ehkä tässä on myös paikka nostaa esiin se, että tällä hetkellä toimiessani jenkkifutisseuran puheenjohtajana minulla on ilo myös saada ympärilleni hallitus, jossa on yksi mies ja kuusi naista (seitsemän, jos minut lasketaan mukaan). Normaalisti kun hallituskokoonpanot tuppaavat olemaan huomattavasti enemmän kallellaan toiseen suuntaan.

Oman taustani perusteella ajattelen siis olevani tasa-arvoinen jenkkifutarin määrätietoisuudella ja peliälyllä varustettu seuraihminen ja johtaja, joka taklaa haasteen toisensa perään kilpatanssijan sulavuudella.

Antakaa siis itsellenne mahdollisuus harrastaa ja urheilla ihan juuri niin kuin parhaalta tuntuu – ilman ennakkokäsityksiä, ilman ennakkoasenteita tai oletuksia. Ja samaan aikaan, annetaan muille sama rauha tehdä niitä samoja asioita ❤

87741980_10215545648531166_2285903030836527104_o (002)

(C) Anu Tiilikainen

Mietin hiljaa mielessäin- Mitä siitä kertoisin, Kysyjille vastaisin?

En haluaisi kertoa yhdellekään urheilijalle tai seuratoimijalle, etten tiedä..ettei minulla ole vastauksia tai että kellään ei ole vastauksia. En toisaalta haluaisi olla myöskään oikeassa siitä, että ehkä ei tule urheilukesää 2020. Ei oo, ei tuu kuten Lea Laven laulaa. Harttarit ja kypärät nurkkaan ja kamat naftaliiniin- sekö on vaihtoehto?

Olen lukenut kymmenen ja taas kymmenen ennustetta siitä, miten seuraava aalto tulee kuukauden XXX kohdalla ja Räsäsmäisesti kaikki perutaan ja kaikkien pitää suhtautua tyyneydellä ja rauhallisuudella siihen että kukaan ei matkusta, pelaa, käy koulua tai tee yleensäkään mitään enää- yhdessä. Kuitenkin jokainen jakaa eri somealustoillaan kuvia #yhdessä.

 

Naiset vaikuttajina liikunnan pelikentillä etä-lähipäivällä viime viikolla sivusimme myös tätä asiaa. Jokainen meistä osallistujista on joutunut uuden eteen. Osalle etäharjoitusten järjestäminen on ollut suuri oivallus, toiset ovat rakentaneet kaiken muun keskellä someaan ja eräät perehtyneet viestintästrategioihin- kriisiviestintä kärkenään. Mitä minä sitten olen tehnyt? Tavallaan tuntuu, etten mitään. Kerroin webinaarissamme, että kriisiviestintä on omalla kohdallani kokenut jonkinlaisen inflaation ja voin kertoa täysin avoimesti nyt miksi.

 

Puheenjohtajuuteni ei alkanut ehkä kovin ruusuisesti- enkä sitä odottanutkaan. Tein/teimme kriisiviestintää aika tarkkaan varmaan ensimmäiset 8kk.  Ensin ilmoitettiin, ettei eräs pelaajavahvistus tule, ja sitten ilmoitettiin että emme lähde pelaamaan erästä turnausta. Se kuitenkin vedettiin vielä kertaalleen takaisin, että pelataanpa kuitenkin mutta pienenä knoppina sitten jälkeenpäin että pelattiinkin vain nämä ottelut, kun oltiin sovittu näin ja tällä mennään. Asioita ei varsinaisesti helpottanut taustalla kokoajan taustalla elänyt doping-uutisointi ja kaikki siihen liittyvä huhumylly, syyttely, kyseenalaistaminen ja lopulta tämän kaiken vieminen loppuun ja uutisointi siitä. Kerroinko jo, että samalla käytiin myös rehellisiä keskusteluja esim. junioripelaajien ja heidän vanhempien kanssaan siitä, että kuinka tuollainen (dopingtapaus) on ylipäätään mahdollista ja lasten vielä kysyessä suoraan että miksi joku on tehnyt niin ja miksei voi vain tulla takaisin? Ei ehkä niitä helpoimpia hetkiä tässä kriisiviestinnän suossa. Samaan aikaan kritiikkiä sataa joka suunnasta siitä, miten olisi kannattanut ehdottomasti tehdä vain näin, ja ottaa vain tuolta sellaista apua ja käyttää tuota väylää sen asian kanssa. Jokainen apuaan tarjonnut on varmasti ollut asiassa tosissaan. Lopulta kuitenkin; moniko todella kääri hihansa näiden tapahtumien aikana? Harvempi, mutta sen jokainen seuraihminen tietää. Ideoita tulee miljoona, tekijöitä tosipaikan tullen, ehkä yksi.

Useat uutisoinnit myös kertovat siitä, miten epävarmuus luo uutta ja pakottaa ajattelemaan eri tavalla ja siitä kehittyy jotain loistavaa. Epävarmuuden johtaminen on suoraan sanottua he*vetin raskasta. Se ei myöskään ole helppoa eikä todellakaan johda joka tilanteessa siihen, että paineen alla keksimme vain timanttisia ideoita. Haluan ehkä lyhyesti antaa jokaiselle seuratoimijalle/seurajohtajalle pienen vapautuksen siitä, että ei ole pakko juuri nyt keksiä sitä pyörää uudelleen. Ota ne muiden hyvät ideat käyttöön juuri nyt omaan toimintaasi. Ne eivät ole hyviä ideoita turhaan, vaan syystä. Hakekaa itse aktiivisesti tietoa mikä toimii muissa lajeissa ja miettikää toimisiko se teillä. Älkää tuudittautuko siihen, että ”joku” tuo teille valmiin linkkilistan että katsokaa tuosta.

Oma antini on ehkä vain ja ainoastaan siinä tällä hetkellä, että pystyn tähänkin myrskyyn suhtautumaan tyyneydellä ja peruskalliona. On jo nähnyt tavallaan kaiken eikä odota, että tämäkään myrsky repisi juuria irti totaalisesti. Lopulta se mikä oikeasti merkitsee on se, että jokaisen lumisateen ja räntäpäivän jälkeen on kuitenkin uusi päivä- urheilulla tai ilman- ja minä olen täällä- siitä huolimatta tai juuri sen takia.

022820c3d95ce1d2878063a102a96682

 

Miltä nyt tuntuu?

Muutama onnittelu, paljon halauksia ja pari otsikon kysymystä. Siinä tiivistetysti viikonlopun yhteenveto.

En osaa vastata miltä nyt tuntuu. En edes tiedä miltä pitäisi tuntua, miltä olisi pitänyt tuntua tai miltä kuuluisi tuntua esimerkiksi viikon pääästä. Olen harvemmin (jos koskaan) voittanut mitään. Ainakaan mitään XL- kokoista tai sellaista, joka on sisältänyt näin paljon latausta, odotusta tai ennakkokäsityksiä. En ole myöskään elämässäni aiemmin taistellut näin kovin oikeastaan minkään vuoksi; taustalla.

Vaahteramalja XL-344

Yhdeksässä kuukaudessa ihmiset saavat aikaiseksi maailmaan lapsen tai lapsia. Siinä ajassa voidaan rakentaa taloja, perheitä, suhteita, erota, karata, hävitä, hiipua ja paljon muuta. Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana olen sanonut enemmän EI kuin KYLLÄ- perustellusti, jäsennellysti, itsepäisesti ja rakenteita ravistellen. Olen luultavasti saanut enemmän kritiikkiä, kyseenalaistamista, kyynisiä kommentteja ja epäuskoa kuin ystäviä, tukijoita tai kanssaeläjiä. Muutos vaan on sellaista; joskus on pakko hoitaa damage control puskutraktorilla kun siimaleikkuri ei ole enää vaihtoehto.

Edelleen olen liiton ja Vaahteramaljan kanssa samanikäinen. XL- ikäinen ja varmasti kokoinenkin 😀 Henkisesti joskus toki tuntuu että asiat ovat paljon isompia ja kantavat niin paljon suurempaa historiaa mukanaan kuin olisi ehkä aina tarpeen? En tarkoita etteikö hienoa historiaa tulisi varjella, suojella ja kunnioitaa mutta voisiko sitä samaan aikaan kehittää, käyttää opiksi ja poimia sieltä ne parhaat asiat?

Jenkkifutiksen seuraajat haluavat että seuramme miesten edustusjoukkue pelaisi ”tasolleen kuuluvaa sarjaa”. Pelaisimme toki, mutta se ei ole pelkästään minusta/meistä kiinni oleva asia. Talouden pitää olla timanttisessa kunnossa että Vaahteraliigan lisäksi voidaan järkevästi kuvitella pelattavaksi jotain muuta sarjaa. Se vaatii sen, että joukkueen rosterin pitää myös olla laajuudeltaan sellainen, että se on mahdollista. Samaan aikaan pitää muistaa että miehillä 2020 on EM- kisavuosi (joka sekin on räjäytetty aivan uuteen uskoon) ja se puolestaan tarkoittaa hyvin monelle pelaajalle sekä valmentajalle vielä lisää tekemistä niin off-seasonilla kuin itse kaudella. Siihen kun haluttaisiin lisätä vielä kv-pelejä, kv-sarjaa tai muita rinnakkaisia otteluita; ollaan aikamoisessa karusellissa. Varsinkin kun EM- kisoista tihkuu hyvin vähän tietoa, päivämääriä ja muuta tärkeää.

Paljon mahdollistuisi Eurojackpot- voitolla, en kiellä sitä. Voisi palkata valmennusta, taustatoimijoita ja rakentaa omat treenitilat ja olla vieläkin ammattimaisempi. Edelleen saattaisin miettiä vaaleanpunaisia peliasuja 😉 Se, mitä lottovoitto ei toisi ja mitä ei rahalla saa on yhteisöllisyys. Maksetut ”ystävyyssuhteet” ovat harvoin kestäviä. Tai ainakaan kovinkaan rakentavia. Selkääntaputtelijatkin kaikkoavat yleensä aika nopeasti kun raha loppuu. Yhtään todellista jenkkifutis-lajihullua-vapaaehtoista en ehkä saisi maksettuna sellaisena kuin (me) tällä hetkellä olemme.

Olemme taistelleet palstatilasta ja näkyvyydestä aina mediassa. Yht äkkiä olimme tilanteessa jossa lähes oma-aloitteisesti meistä kauden aikana kirjoitti HS Urheilu, HS, IS Urheilu, Aamulehti, Elmo-lehti … Jotain on siis liikahtamassa urheilutoimituksissa ja se on hienoa!

Vaikken XL- viikonlopusta osaisi ikinä vastata mitään järkevää tai mullistavaa niin yhden asian tulen sanomaan siitä aina: Suomalainen Pelinrakentaja. Sen kerron aina, joka kerta ja niin kauan kuin joku erehtyy mitään siitä kysymään.

Vaahteramalja XL-322 (1)

Kuvat: Jari Turunen

 

 

 

 

 

 

 

Hyvä johtaja on hyvä ratsastaja ?

Olen palannut muutama kuukausi sitten ratsastusharrastukseni pariin. En ole koskaan ollut mikään super-ratsastaja, jolta onnistuu silmät kiinni gp-tason estehyppelyt ja muut. Olen ratsastajana sellainen, että arvostan kivaa ympäristöä, hyvää opetusta ja sitä, että kerran viikossa tunnin ajan ratsastuksenopettaja kertoo minulle/ryhmälle mitä tulee tehdä ja antaa samalla myös kokoajan palautetta siitä miten voin/voimme olla vielä parempia. Tunnin jälkeen ei ole ikinä, ei ikinä, ikävä fiilis tai tunne että tänne en tule enää koskaan. Ratsastus on minulle siis henkireikä sille, että voin vain olla ja nauttia siitä, että tuon tunnin ajan vastuu asioiden sujumisesta ja organisoinnista on jollain muulla. Minä ja hevonen, lähinnä minä, pyrin vain olemaan tyrimättä isommin ja häiritsemättä hevosta.

Hyvä johtaja on tavallaan kuin hyvä ratsastaja. Täsmällinen, realistinen, rehellinen, rauhallinen, pelkäämätön ja toisaalta päättäväinen, vastuullinen ja tukena kun tilanne sitä vaatii. Paikalla ja läsnä, mutta ei sotkemassa kuvioita. Kuulolla ja kuuntelemassa, mutta ei prässäämässä päälle. Kysymässä ja vastaamassa, mutta ei päällepäsmäröimässä ja oikomassa.

 

Viimeisen kahden viikon aikana olen miettinyt todella paljon sitä, minkälainen organisaatiomalli urheiluseuralla on, tai jos ei ole, niin mikä sen pitäisi olla. Olen lukenut joukkueurheilun organisaatiomalleista, lajiliittojen määräysvallasta ja toisaalta piirtänyt lukemattomia mindmappeja siitä, mitä tämä kaikki voisi olla. Palaan kuitenkin toistuvasti seuraavaan kysymykseen siitä, mitä harrastajamme sanoisivat jos heiltä kysyttäisiin että miksi seuramme on olemassa. Uskoisin että suurin osa vastaisi, että seura on olemassa heitä varten, se on palvelemassa heitä ja tuottamassa heille mahdollisuuksia harrastaa, kehittyä ja saada parasta mahdollista tukea omalle harrastamiselleen. Vastaukset siis kertovat että seura on/olisi palveluorganisaatio. Toki seura on myös osin palveluorganisaatio, koska haluamme tuottaa liikunnan ja urheilun kansalaistoimintaa. Kuitenkin kirjoitettuna tuo kaikki vaikuttaa kuitenkin, noh, todella vanhanaikaiselta. Nämä ovat niitä tekstejä joita erilaiset toiminta- ja kehityssuunnitelmat ovat pullollaan ja näitä viljellään hakemuksien liitteeksi, sen suuremmin sisäistämättä mitä ne edes tarkoittavat.

Karkeasti palveluorganisaatio kuulostaa hyvin yksisuuntaiselta eikä kovinkaan vuorovaikutteiselta, vanhanaikaiselta jopa pahimmillaan. Yhdistystoiminta, kuten kaikki tietävät, on suurelta osin varsinkin urheiluseuroissa vapaaehtoisten pyörittämää. Kuulen itse viikottain, jos en päivittäin, viisi hyvää ja kymmenen parempaa ideaa siitä mitä varmaan kannattaisi tehdä. Kuuntelen kaikki ehdotukset avoimin mielin, mutta toisaalta voin myös rehellisesti sanoa, että niin kauan kun ideoijat ja ehdotusten tuojat eivät kerro kuka tuon kaiken konkreettisesti tekee, niin en ole heti etunenässä lähtemässä kehittämään tuota(kin) asiaa. Usein tuntuu, että ideanikkarit mitään miettimättä ajattelevat että puheenjohtajan/johtokunnan vastuulla on myös tehdä kaikki ideat todeksi. Voin todeta tässä julkisesti että ei ole. Jos johtokunnassa tai hallituksessa istuu 5-6 ihmistä niin millä todennäköisyydellä kaikki eteentulevat ideat poikivat käytännössä toimia? Aika harva.

Jos pelkkien palvelujen tuottaminen on seuran funktio ja valittu toimintatapa niin mikäpä siinä. Siinä vaiheessa pitää toki olla täysin kirkkaana tiedossa se, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Se ei todellakaan tarkoita sitä että koko seuran laajuudella kaikkia ja kaikkea palvellaan 100% palvelutakuulla. Eri toiminnot arvotetaan eri tavalla palvelulupausten mukaan.

 

Mitä sinun seurassasi ihmiset vastaavat, kun esität heille tuon ison kysymyksen miksi seura on olemassa..?

55869183_267194550891963_2299753355473321984_n.jpg

 

Urheilua kameran linssin läpi

Järjestyksenvalvojia, kuvaajia, jokapaikanhöyliä, tuomareita, juomahemmoja, huolto, fysioterapeutit, fysiikkavalmentajat, kahvinkeittäjät, autokuskit ja monet muut. Ilman heitä, eivät urheilutapahtumamme olisi sitä, mitä ne ovat nykyisellään. Oletko koskaan miettinyt miten tietyt henkilöt tekevät juuri sitä mitä tekevät? Miten tuo tuomari on tullut lajin pariin, miksi tuo kahvinkeittäjä jaksaa olla täällä vuodesta toiseen ja mikä kiehtoo kuvaajaa?

Halusin jututtaa yhtä näistä tutuista kasvoista, johon olet saattanut törmätä joko jääkiekkokaukalon tai jenkkifutiskentän laidalla. Kameran kanssa ja kameran takana, aina valmiina ottamassa juuri ”sitä tiettyä” ruutua.

Samppa Toivonen- olkaa hyvät!

– Kuka on Samppa ?

” Ihan tavallinen tallaaja, joka on päättänyt tehdä omaa juttuaan. Mielummin teen omaa juttuani, kuin olisin juuttunut oravanpyörään. Loppupeleissä olen vaasalaistunut Etelä-Suomalainen. ”

– Koska kamera oli ensimmäistä kertaa kädessä ?

” Varmaan tositarkoituksella noin 8-9 vuotta sitten. IT-alalla alkoi loppua kiinnostus ja tulla seinä vastaan. Kuvaaminen oli hyvä vaihtoehto. Ensimmäinen sudenkuoppa oli tietysti se perinteinen ”Ei se voi olla hankalaa”; kuinka väärässä olinkaan…”

– MIllainen on oma urheilutaustasi ?

” Joskus olen harrastanut mikroautoilua, mutta muuten ei ole juuri urheilutaustaa. Olen kasvanut jäähallilla ja isän työn vuoksi siellä tullut notkuttua enemmän ja vähemmän. IT – alasta tuli aikanaan harrastuksen kautta työ.”

– Jos et kuvaisi mitä tekisit ?

” IT-ala on nähty niin en oikein osaa ajatella mitä muuta vois tehdä. Kai sitä olisi vaan pysynyt IT- alalla.”

– Omasta mielestäsi paras ottamasi kuva ?

” Ehkä sitä ei ole, tai sitä ei ole vielä tullut. Kuvat voivat olla hyviä sekä teknisesti että fiiliksen vuoksi. Hyvä kuva ei teknisesti vaadi välttämättä paljoa. Toistoja se vaatii, kuten muukin huippusuoritus. Action- kuvan ottaminen on simppelimpää, kuin että saa jonkun hyvän fiiliskuvan. Jääkiekon Suomi-sarjasta tuli viime kaudelta yksi todella makea kuva Munsalassa. Että ei ehkä ihan sellainen miljoonayleisön juttu, kuin voisi ajatella että on fasiliteettiä ja väriä ja valoja. Jenkkifutiksessa tulee tunne helposti esiin ja pelaajat näyttävät sen. ”

–  Entä paras tarina jonkun kuvan takana ?

” Kokonaisuutena hauska keikka on ollut kun Denis Godla (jääkiekkomaalivahti) oli tullut Kokkolaan. Oli vähän haasteellista kun Denis ei puhunut englantia ja tulkki oli tsekkiläinen (ja Denis itse slovakialainen) , mutta juttu kulki, joskin vähän hitaasti 😊”

– Läheltä piti- tilanteita urheilua kuvatessa? Juomapullosta päähän , pelaajia syliin tai muuta ?

” Jefussa on muutamasti meinannut tulla kyllä isompaa kasaa päälle, mutta onneksi on itse ollut hereillä. Alle en ole siellä jäänyt. Jääkiekkomailan lapaa ja luistinta tulee aika usein lätkähallilla, joskus joku on meinannut tulla syliin asti. Kun Noora Räty pelasi KJT:ssä, satuin olemaan Seinäjoella kuvaamassa. Rätyä kolattiin vähän rumasti ja taisi siinä hieman loukatakin. Joku  huuteli vaihtoaitiosta että ”ootte te kovia kun kolasitte tytön; TYTÖN”, huutelu jatkui vielä hetken ja koko halli sen kyllä kuuli. Ei siis mitään dramaattista, mutta tunteet kyllä nousevat esiin välillä aika herkästi vaihtoaitioissa.

”KHL- pelaajat tykkää laittaa mailan lapaa objektiivin eteen. Jollekin on pitänyt ihan sanoinkin siitä että ei nyt enää tarttis..”

–  Mikä erottaa urheilun kuvaamisen muusta kuvaamisesta (muuta kuin esim. vauhti) ?

” Ehdottomasti ennakoimattomuus. Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu. Ennakoiminen kuvaamisessa on toki kivaa, vaikka se yleensä menee väärin. Kun osaa hakea oikean paikan ja se kuva natsaa, niin se tuntuu tosi hyvältä. Urheilu on aina ollut läheistä ja tavallaan intohimo. Vaikea ajatella, että kuvaisi jotain muuta yhtä innolla ja kokoajan. Hääkuvaukset tai potrettikuvaukset tuntuvat tosi kaukaiselta. Urheilukuvissa on myös hienoa se, että ensinäkemältä kuvassa ei välttämättä näy mitään erityistä mutta taustalta saattaa löytyä kaikenlaista yksityiskohtaa.”

–  Hienoin / hankalin paikka jossa olet kuvannut tai saanut muuten olla median roolissa mukana ?

” Hienoin on varmaan ollut U19 futiskisat. Järjestelyjen taso oli todella kova, mistään ei huomannut että oli ”pienet” kisat Suomessa. Kaikki oli todella viimeisen päälle. Kokoajan oli fiilis, että mediasta pidettiin huolta. Ovet oli aina auki, ei tarvinnut odotella; selkeästi isojen kisojen fiilis. Kaiken lisäksi futis oli tasollisesti todella hyvää ja plussana se, että Suomi pärjäsi hyvin ja pystyi haastamaan huippumaita. Samanlaista ei ehkä tulla hetkeen näkemään. Kisavärit, liput, kaikki kertoi että täällä pelataan juuri näitä pelejä ja asia laajeni joka päivä aina kaupungille asti.”

” Henkisesti hankalin paikka on ehkä ollut jääkiekon MM- kisat. Kaikki sellaiset turnaukset missä ei asu kotona on tavallaan vaikeita. Kun ajautuu tietynlaisen kuplaan, tulee ihan murmeli- efekti. Siirtymä kotielämään on välillä aika raadollista. Muutamia päiviä menee oikeasti kaivatua ulos sieltä kuplasta ja eroahdistus on välillä kova.”

” Kaikki urheilu on kuitenkin parasta livenä, telkkari ja kuvat eivät saa kerrottua ikinä kaikkea.”

– Minkä kuvauskeikan jälkeen voisit ajatella että ”se oli siinä” ?

” SuperBowlin jälkeen voisi lopettaa kuvaamisen. Jefun kuvaaminen on kivaa; se on kuvaajalle optimaalista ja pääsee liikkumaan ja kuvaamaan erilaisia tapahtumia. Jenkkifutiksessa kuvat kertovatkin ehkä enemmän.”

– Paljonko kuvaajan perussetti painaa…tai kustantaa ?

”Reppu painaa tällä hetkellä n. 11 kg. Kaikenkaikkiaan noin 15kg kulkee aina mukana.”

”Pienen, ei edes huonon auton verran, on tähän saanut kulumaan. Ehkä tosiaan sen Golfin verran.”

Kuvat: Samppa Toivonen

Naantalista Turun kautta Potsdamiin

Ville-Valtteri Suojanen, VV, Viltsu, Suojis, #21reasons. Monta eri nimeä, mutta jokainen jenkkifutista vähääkään seurannut ei ole voinut olla näkemättä tuota takakentän täsmäasetta. Viltsu on myös pelaaja joka esiintyy blogin kansikuvassa.
Nyt Suojanen on lähdössä vaalea harja viuhuen katsomaan miltä meno näyttää Potsdam Royalsissa, GFL:ssä. Yksin ei Suojasen tarvitse matkaan lähteä sillä mukaan lähtee myös Tuomas Tammero, joka auttoi syksyllä 2018 GFL- prosessin alkuun. Löytyy Potsdamista muitakin tuttuja, kun joukkue ilmoitti signanneensa mm. Helsinki Roostersissa ja Vienna Vikingsissa pelaneen Dustin Illetschkon.
Olen itse seurannut Viltsun pelaamista niin Turun kuin maajoukkueenkin sivurajalta sekä katsomosta vuosia. Suojanen on kasvanut pelivuosiensa aikana niin Trojansin kuin maajoukkueenkin luottopelaajaksi. Ei pidä unohtaa, että hän on samalla valmentanut Trojansin naisten joukkuetta menestyksekkäästi.
Viltsun pelaamisen intensiteettiä, iloa ja tunnetta on välittynyt varmasti myös TV- pelien kautta kotikatsomoihin. Viltsu on siis urheilija isolla U:lla, mutta sen lisäksi omaa huikean kyvyn vangita katsojan seuraamaan vain sitä, mitä juuri HÄN siellä tekee. Ehkä Suojasessa on siis tippa showmiehen verta?
Mistä tulee VV Suojanen ja mitä kaikkea hän on aiemmin harrastanut?
”Olen Ville-Valtteri Suojanen ja tulen alunperin Naantalista, mutta olen turkulaistunut hyvin. Nyt valmistaudun kauteen Potsdam Royalsin riveissä, GFL:ssä.
Ennen jenkkifutista pelasin jääkiekkoa, jalkapalloa ja yleisurheilin. Jalkapallo tippui ensimmäisenä, sitten jääkiekko ja yleisurheilu. Yleisurheilu oli mukana 15 ikävuoteen saakka. Jenkkifutis jäi jäljelle, koska olen aina ollut joukkueurheilija ja jenkkifutis on kokonaisvaltaisin joukkuelaji mitä löytyy, joten se sopi minulle paremmin.”
Puolustus vai hyökkäys? Juoksu- vai heittopeli?
”Puolustus tietysti. Puolustuksessa koko yksikön on oltava samalla sivulla, jotta se voi toimia. Pidän myös sen arvaamattomuudesta, kun et tiedä, mitä hyökkäys seuraavaksi tekee.
Valitsen heittopelin; heittopeleissä tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, johon on puolustajana osattava reagoida oikein. Myös isojen pelien mahdollisuus heittopeleissä luo oman jännityksen pelaamiseen.”
Suojanen on peliurallaan saavuttanut paljon, mutta mestaruudet ovat hieman kiertäneet häntä. Maajoukkueen mukana on toki tullut menestystä esim. 2018 EM- kotikisoissa.
”Tavoitteena jenkkifutiksessa minulla on kehittyä mahdollisimman kokonaisvaltaiseksi pelaajaksi. Olisihan se kiva voittaa jokunen mestaruuskin ennen lopettamista” , Suojanen toteaa naureskellen. 
Jenkkifutiksen esikuvat eivät Suojaselta tule NFL:stä vaan ihan perinteisesti Turusta. ”Miikka Riionheimon mentaliteetti ja valmistautuminen peleihin ja kauteen hakee vertaistaan. Seikko Vennelä taas oli nuoren junnun silmissä kentän valovoimaisin pelaaja, joka teki isoja pelejä lähes jatkuvalla syötöllä. Oli suuri kunnia päästä pelaamaan molempien herrojen rinnalla 2008.” Ehkä Viltsu on saanut osan valovoimaansa Seikon perintöjä ja palan Riionheimon mentaliteettiä vuodelta 2008?
Kaikki eivät ehkä tiedä, että jenkkifutiksen ulkopuolella Viltsulla asustelee saman katon alla kaksikin koiraa. Luokanopettajaopinnot ovat siinä vaiheessa, että GFL- komennus tulee tässä kohdassa sopivaan saumaan.
” Odotan kesältä paljon kovatasoisia pelejä ja erittäin laadukkaiden pelaajien kohtaamista. Haluan tuoda omaa osaamistani muun Euroopan tietoisuuteen ja päästä haastamaan Euroopan kovimman liigan tarjoamat vastustajat.” 
Lopuksi vielä Suojasen terveiset.
”Menkää paikan päälle katsomaan paikallisten seurojen pelejä, jenkkifutisjenkkifutis on parasta paikan päällä sarjatasosta riippumatta! Vaahteraliigasta jään kaipaamaan taisteluja vanhoja tuttuja vastaan, kuten Mikko Seppänen, Niko Roiko, Juhani Koivumäki joiden kanssa kanssa ollaan pelattu vastakkain jo ties kuinka kauan.”
Ville-Valtterista sanottua:
”Viltsu on yksi Suomen parhaista omalla pelipaikallaan, pystyen puolustamaan kenttää sivurajalta sivurajalle. Viltsua olen päässyt valmentamaan maajoukkuessa. Erittäin fiksu ja hyvin erilaisia pelitekniikoita omaksuva pelaaja, joka pystyy ratkaisemaan pelejä omalle joukkueelle. Erinomainen Team Player joka pelaa hyvällä fiiliksellä. Lyhyesti Viltsu on pelaaja joka saa joukkuekaverit pelaamaan paremmin.”
 – Pekka Rantala, DB-valmentaja, miesten maajoukkue
”Ville-Valtteri Suojanen on yksi Suomen parhaista tämän hetkisistä takamiehistä. Hän on monipuolinen pelaaja, joka ei jätä ketään kylmäksi. Hän pystyy johtamaan takakenttää omalla esimerkillään. On hienoa nähdä, että hänen tasoinen pelaaja uskaltaa vihdoin mennä omalla urallaan eteenpäin ja tarttua uusiin suurempiin haasteisiin suunnatessaan Saksan GFL liigaan ensi kaudella.”
 – Juha Hakala, DC, Lazio Ducks
”Helppo valmennettava. Omaksuu opetetut asiat nopeasti. Johtajatyyppi/hengenluoja ja siksi oli helppo valinta kapteeniksi. Pystyy kääntämään otteluita henkilökohtaisilla ratkaisuillaan.”
 – Mikko Virolainen, HC Turku Trojans 2014-2016

Menestyksen hinta-voitosta voittoon vaikka viimeisillä varoilla?

Kirjoittamisessa on ollut pienoinen tauko. Olen toki kirjoittanut päivätyöni puolella paljon kuulosta, kuulemisesta ja heikentyneen kuulon välillisistä vaikutuksista. Mikäli ne(kin)  kiinnostavat niin yhden kirjoituksen voi lukea vaikka tästä . Eilen illalla kuitenkin ryhdistäydyin ja kysyin FB-piiristäni että mistä he haluaisivat lukea ja mitkä asiat heitä kiinnostaisivat. Sain paljon hyviä ideoita ja asioita joita nostaa esiin, mutta vanhana rahoitusalan ihmisenä tartuin tietysti aiheeseen jossa mainittiin sana ”hinta”. Mikä on menestyksen hinta?

Menestystä voidaan mitata useilla tavoilla. Toisille se on kertyneiden kultamitalien ja pokaalien määrä ja toinen kertoo menestyksen olevan sitä, että näkee valmennettaviensa menestyvän. Osalle menestys on puhtaasti euroja, dollareita ja puntia. Joku kertoo menestyksen olevan vuosien kova työ. Haluan kuitenkin miettiä tavallaan menestyksen hintaa sen kautta, että mikä on siitä maksettava vero ja mistä varoista se vero maksetaan?

 

Omassa lajissani ei ole mitenkään poikkeuksellista että todistamme, ikävä kyllä, nykyään lähes vuosittain seurojen poistumisia seurakartalta. Kunnes, ne ilmestyvät jossain vaiheessa takaisin uudella nimellä, samalla nimellä tai uudella paikkakunnalla. Olen oman kotiseurani kanssa käynyt aikanaan aikamoisen vuoristoradan joka tavalla. Menestyksen kautta ei tullut uutta menestystä. Rakenteet nitisivät ja natisivat, paikoin jopa paukahtelivat rikki, mutta eivät kuitenkaan lahonneet. Seuraa ei tarvinnut poistaa kartalta eikä se hävinnyt mihinkään. Onneksi tuo hetki kestettiin ja seuraa on rakennettu nyt eri tavalla ja hyvällä asenteella. Rehellisyys ja realismi olivat tässäkin ensisijaisen tärkeitä asioita. Nostan olematonta hattuani siitä edelleen ja olen tyytyväinen että saan omalla tavallani ”taustapiruilla” heille edelleen pienissä jutuissa.

 

Sivusta olen päässyt toki myös seuraamaan erilaisia menestymisen ja voittamisen kulttuureja. Niin paljon kuin kyseiset sanarakenteet minua ärsyttävätkin, pitää niitä silti maltillisesti tässä yhteydessä käyttää. Osa menestystarinoista on vahvoja ja kestäviä; taustarakenteet ovat kunnossa, palkattuja työntekijöitä riittää ja rahoituksesta ei tarvitse huolehtia. Näinhän se ideaalimaailmassa menisi.

Lajien välillä on eroja, mutta silti huomaan eri yhteyksissä lukevani enemmän niitä tarinoita, joissa tukea ei tule seuralta/liitolta/taustajärjestöiltä/mistä vaan ja ”menestyksen takaaminen” tuntuu kaatuvan muutamien harteille. Mitä silloin tapahtuu? Tapahtuu ensimmäinen moka; Avataan omat kukkaronnyörit. Sponsoroidaan omasta pussista. Haetaan henkilökohtaista lainaa ja rahoitetaan rakasta seuraa. Tekohengitetään. Ensiavussa tilanne olisi sietämätön. Sydän lyö sataa mutta keuhkot ovat täynnä nestettä ja verta vuotaa kaikista suonista. Vaikka suomalainen terveydenhuolto on huippua, en usko että kyseistä tekohengitettävää pidettäisiin kovinkaan kauan elinkelpoisena saatika menestykseen päätyvänä tapauksena.

Tekohengittämällä ostetaan aikaa. Ostetaan aikaa maksaa vielä yksi bussilasku ”ei se ole niin iso, minä maksan, ei se ole minulta pois ja päästään sitten pelaamaan”. Ostetaan aikaa saada riittävästi pelaajia ”ihan hyvin voin hoitaa heidän lisenssinsä, hänellä on niin hankalat perheolot että hyvähän se on että on joku harrastus. Samalla voin maksaa myös muutaman ulkomaalaisen pelaajan ruokalaskut kun niillä on niin huonot palkat niin kyllähän sitä pitää auttaa”. Vaikka seuratoiminta ja urheilu on parhaimmillaan yhteisöllistä ja ihmisiä toisiinsa liittävää, on se myös eriyttävää ja repivää. Muutaman ihmisen hyväsydämisyydellä (ja tietynlaisella naiviuudella) rahoitetaan tälläkin hetkellä menestyviä joukkueita ja suuria seuroja.

Kaikissa maksuissa, niissä hyvällä sydämelläkin maksetuissa, on kuitenkin joskus jonkinlainen eräpäivä. Viimeisen huomautuslaskun viimeinen päivä, ennenkuin homma siirtyy muihin käsiin. Jos tuota eräpäivää ei oteta tosissaan, voimme lopettaa tekohengittämisen ja menestystä ylläpitävät toimenpiteet. Tässä kohtaa tapahtuu toinen moka. Maksumiehet lähtevät yksi kerrallaan ja vievät mennessään palan seurasta ja rapauttavat rakenteita. On se sitten kentänrakennusta, teippausta, valmennusta tai kahvinkeittoa, yhtä kaikki. Olet menettänyt rakennuspaloja mahdollisesta tulevastakin menestyksestäsi. Euroja ei tule, kenttä ei rakennu, kahvia ei ole. Mistä tulee seuraava hyväsydäminen joka maksaa seuraavan pelimatkasi tai seuraavan vuoden pelisukat? Kuka nyt kaivaa lompakkoaan kun omat, lainatut ja vanhat varmat on jo kyselty? Tässä kohtaa kuuluisi vastata että toivottavasti ei kukaan.

Olen käynyt lähes viikottain keskusteluja siitä, miten seurojen sisällä myydään yhdeksän hyvää ja kymmenen kultaista. Myyntipuheena ovat menestys, kilpailu, näkyvyys ja kehittyminen. Kustannuksista ei puhuta oikeastaan ollenkaan. Saan kuulla joka viikko myös meriselityksiä siitä miten ”ei meille, ei meidän tarvitse, kyllä nämä tästä”. Halutaan mennä vanhoilla meriiteillä ja menestyksen antamalla myötätuulella. Nyt tulee shokkiuutinen; sitä uutta tuulta ei riitä kovin kauaa jos maksamattomat laskut erääntyvät ja taskut ovat tyhjät ja uudet laskut odottavat vain lähettämistään. Se myötätuuli ei puske yhtäkään seuraa edes Kustaanmiekalle asti, saatika sitä kauemmas tai varsinkaan lennätä yhtäkään ihmistä uusiin haasteisiin ja kilpailuihin.

 

Kirjoitin jo aiemmin, että turhautuneena olen huonoimmillani, olen epä-Jenni. Tiedän myös että turhautuminen on minulle nykyään bensaa. Tai käyttövoimaa; bensaa kun ei kuulemma saisi enää käyttää. Turhautuminen ajaisi minua tekemään isoja muutoksia, menestyksen kustannuksella mutta perustuen siihen että kestävämpää menestystä saadaan vain joskus rikkomalla rakenteita. Ei niin, että menestystä rakennetaan lainarahalla ja myötätuulen loputtua kellutaan yksin, vertavuotavana, henkitoreissaan ja vuotavassa veneessä Kustaanmiekan kohdalla ja mietitään että ”kun ei kukaan sanonut että tässä voi käydä näin”. Väärin; on sanottu, on kerrottu, on annettu mahdollisuus. Kuuluisa joku ei kuunnellut ja siinä on menestyksen hinta . Se on kolmas ja peruuttamaton moka.

08ba3480375fe2c254aa9ebb010386e1 (kuva lainattu)