Mikä ihmeen some?

En usko että löytyy enää montakaan ihmistä tai urheiluseuraa joilla ei ole edes jotain tietoa sosiaalisen median syövereissä. Facebookit, Instagramit, Twitterit ja Youtubet ovat nykypäivää siinä missä Nimenhuuto ja HUDL. Snapchattia käytetään samalla kun sovitaan kyydeistä treeneihin WhatsApp- ryhmissä. Tiedätkö mitkä kaikki alustat ovat oman seurasi käytössä? Mikäli on valittu vain yksi alusta, tiedätkö miksi näin on?

Somesta puhuttaessa usein törmää lauseeseen ”se on ihan helppoa, kuka vain voi päivittää sinne jotain”. Kuuluisa Joku ilmestyy taas eturiviin tekemään kaikkea ja ei mitään. Hänelle luovutetaan auliisi kaikki somevaltakunnan avaimet ja kahden viikon kuluttua ihmetellään kun ”ei siellä meidän somessa ole mitään”. Tiedottamisessa ja sosiaalisen median käytössä tulee olla suunnitelma siinä missä joukkueiden fysiikkavastaavat luovat joukkueille treeniohjelmia viikko viikolta.

Nykyaika on nopeaa. Uutiset, infot ja tiedottaminen vanhenee nopeammin kuin haluaisimme. Lukijat, seuraajat ja mahdolliset uudet kiinnostuneet tylsistyvät myös nopeasti. Jos joku asia ei muutamassa sekunnissa vakuuta, vaihdetaan seuraavalle sivulle tai haetaan toisen seuran parempaa sisältöä. Mistä siis saada someen vihkiytyneitä tekijöitä niin että Joku kiilaa olemattaomalla tekemisellään ja suurella äänellään etujoukkoihin?

Monella seuralla on missiot, visiot, strategia ja arvot. Nämä ohjaavat taustalla punaisena lankana toimintaa. Näiden kautta on myös helppoa aloittaa esimerkiksi nostaa somessa omaa toimintaa. Arvot ovat yleensä yksittäisi sanoja tai lauseita joiden kertaaminen ei ole koskaan turhaa. Mitä näkyvämmälle ne seura saa ulospäin, sitä paremmin seuraajat ja mahdolliset fanit saattavat joukkueeseensa ja seuraan sitoutua. Kaikessa on aina kuitenkin kyse siitä että kilpaillaan tietystä ajasta seuraajien elämässä jonka he voivat aina, käyttää toisinkin.

Somen rakentamisen ei tarvitse olla tiukkaa asiapenttismiä. Joillekin se saattaa toimia, mutta usein se saa aikaan tiukan, rajoittuneen ja hankalan kuvan toiminnasta. Tässäkään ei kannata pyörää yrittää keksiä uudelleen. Kyselemällä ihmisiltä heidän some-lemppareitaan, saa jo aika hyvän kuvan millaista voisi tehdä. Kysymys on kuitenkin myös siitä että asiaa tehdään yhdessä kaikille. Yksin koko paletin pyörittäminen on haasteellista, joskaan ei välttämättä mahdotonta. Tällöin tulevat ehkä resurssit siinä mielessä vastaan että alustoja ei kannata yrittää vallata kerralla kaikkia.

Mikäli olette siinä onnellisessa asemassa, että tekijöitä ja intoa löytyy, niin seuraavaksi kannattaa miettiä laatua. Kukaan ei halua mennä huonosti suunniteltuihin treeneihin, joten kannattaako someakaan tehdä vain puolivillaisesti? Pienellä vaivalla saa tehtyä hyvinkin viimeisteltyä tekstiä ja videota. Pilke silmäkulmassa tehdyt videot ovat myös mukava lisä ehkä muuten hyvinkin ”viilattuun” someen.

Kun hyvä vire on saatu päälle ja kausi lähenee loppuaan tulee yleensä kisaväsymys. Some ei ole kesäkissa, sitäkään ei saa jättää kauden jälkeen heitteille. Ihmiset kyllästyvät myös odottamaan, jos postauksia tai kuvia ei enää tulekaan. Pienet ilmoitukset silloin tällöin ja uutisoinnit esimerkiksi seuraavan kauden tavoitteista ovat hyvä lisä. Postauksia ei tarvitse enää pommittaa samalla intensiteetillä kun kauden aikana mutta viikkokausien hiljaisuus ei ole vaihtoehto. Seuroilla on yleensä käytössään satoja ellei tuhansia kuvia omasta lajistaan. Kuvilla saa someen eloa ja pientä juttua silloinkin kun oma näppis ei lennätä suuria uutisia. Juttuja voi myös tehdä valmiiksi talteen jotta pimeimpinä hetkinä voidaan julkaista niitä. Henkilökuvat, valmennusuutiset, jatkosopimukset, yhteistyöt, hyväntekeväisyyskampanjat vain muutamia mainitakseni.

Miksi some kannattaa? Some tuottaa lisäarvoa faneille siinä missä itse seurallekin. Se antaa suoran väylän ja kontaktipinnan lajisi ihmisiin ja sitä kautta myös laajenee laajemmalle kuin vain oman kaveripiirisi sisään. Suurin osa meistä kaipaa tarinoita. Haluamme lukea miksi Pertti Pelaaja pelaa. Olemme kiinnostuneita miltä Ville Vastustajasta tuntuu pelata entistä joukkuettaan vastaan. Mielemme kaipaa myös niitä tarinoita joissa kaikki ei mene kuin sadussa ja voi pojat, niillehän urheilu on mitä mahtavin alusta. Yleensä toki urheilussakin hyvä voittaa pahan ja urheilija nousee jaloilleen, taas kerran.

Olen aiemmin tutkinut Jääkiekon SM-Liigan joukkueiden ”some-mestaruutta”. Raportti on ladattavissa ilmaiseksi täältä jos tuntuu, että sitä kautta some olisi helpompi ottaa haltuun. Kaikkea ei kannata yrittää heti ottaa opettelun alle. Pieni varoituksen sana kuitenkin. Mitä enemmän somea tekee, millä tahansa alustalla, niin sen addiktoivampaa siitä tulee. Itse olen ainakin huomannut että mitä enemmän tein erään seuran somea, sitä enemmän halusin sitä tehdä. Paremmin, nopeammin, tehokkaammin ja ennenkaikkea; seuraajille, faneille ja uusille ihmisille lajin ulkopuolelta. Koukkuun tähän jää, ainakin jos on vähänkään taipumusta nauttia lukujen seuraamisesta, kirjoittamisesta tai erilaistan ihmisten tarinoiden jakamisesta 😉

 

 

 

Päätoimena puuhastelu – sivutoimena ikuinen jonkun etsiminen

Kaikki alkoi tästä.

Tavallaan sivusin asiaa jo edellisessä kirjoituksessa, mutta en tunnu vain pääsevän ajatusmallista eroon ja kolumni kummittelee päässäni vähän väliä. Edes uusi työ ei saa tätä sporttihommaa pois systeemistäni ennenkuin saan siirrettyä ajatukseni näppäimistöltä näkyville.

Korisliiga on ollut itselleni ennen jonkinlainen esimerkki siitä, miten asiat näyttävät ainakin päällisin puolin toimivan. Kokemukseni todellisesta korisliigaelämästä ovat hyvin hyvin rajalliset, joten lienen aika metsässä tämän suhteen. Olen samaan aikaan tietyllä tavalla pettynyt mutta toisaalta realistinen oma itseni miettiessäni, että miksi ihmeessä koripallollakaan olisi tilanne toisenlainen? Mikä olisi suojellut koripalloakaan ylemmältä liittotasolta tulleelta viestiltä siitä, että päätuote onkin joku aivan muu kuin suurimman osan vuodesta kattava Korisliiga? ”Mennään Susijengi edellä”; ehkä, mutta mennään puuhun se kuuluisa peräsin edellä.

Suomalainen koripallo elää minusta hienoa kautta, on elänyt jo hetken aikaa, ilman että ajatus on vain kohdistettu Susijengiin. Susihuumaan on syynsä, mutta kyllähän Korisliiga itsessään tuottaa aikamoisia timantteja seurattavaksi muutenkin. Vai mitä mieltä olette Vilppaan nousutarinasta ja seuratoiminnasta yleensä puhumattakaan huikeasta Vilpas Ultras:sta joka huomataan missä he ikinä kulkevatkaan? Suomalainen urheilufanien esiinmarssi on saamassa hienoa nousua, Ultras etunenässä.

Minkä takia siis taustalla puuhastellaan ja Joku on aina etsimässä Jokua , joka on luvannut tehdä sen kaiken josta sovittiin edellisessä kokouksessa? Koripalloliiton sivuilta löytyy iso nippu ihmisiä, joiden soisi olevan työssään laji-ihmisiä. Sokeutuuko laji-ihminen omaan lajiinsa kun siitä tulee työ? Toivottavasti ei. Itse ainakin koin, että kun sain olla todella lajini ytimessä, ymmärsin miten paljon käyttämättömiä resursseja, madollisuuksia ja ideoita löytyi. Kyynikko takarivistä huutaa ensimmäiseksi, että kun ne maksavat. Realisti näppäimistön takaa kysyy että kysyitkö mitä ne olisivat maksaneet ja mikä olisi ollut mahdollinen lopputulos? Ollaanko siis koripalloliitossakin nukahdettu sudenkuoppaan ja todettu että mennään huuman jälkihöyryillä ja mietitään sitten joskus jatkosuunnitelmaa. Toiveena samalla että kyllä Korisliiga pyörii kun se on pyörinyt aina ennenkin, ilman sen kummempia panostuksia tai vastavuoroista keskustelua.

Voisin jotenkin urheilufanaatikkona antaa anteeksi että seuratoimijat pyörivät puuhasteluongelman parissa vuodesta ja kaudesta toiseen (oikeasti en anna anteeksi), mutta se, että elinvoimaisen lajin liittotasolta ilmenee samaa on jo hävettävää. Tässä asiassa en oikeastaan tunne minkäänlaista rajoitetta sen suhteen, ettenkö voisi nimetä suoraan nytkin muutamia seuroja joissa puuhastelun kulttuuri on enemmän tapa kuin että sille oikeasti yritettäisiin tehdä jotain. En kuitenkaan halua tehdä niin, koska itse seuratoimijana tiedän että jokainen tekee varmasti parhaansa, kaikkensa ja vielä vähän sen ylikin. Joskus vaan pitäisi sen kuuluisan Jonkun tulla ja laittaa piste puuhastelulle ja aloittaa todellinen tekeminen yhdessä ja järjestelmällisesti.

Mitä kun kyseessä on liittotason puuhastelu? Mitä sille voi tehdä? Oman lajini keskustelupalstan vakiolause tuntuu olevan että mene kokouksiin/seurapäiville/seurasi toimintaan ja kymmenen muuta ehkä hyvääkin ideaa. Ne eivät kuitenkaan riitä. Ei jokaisen urheilua miettivän tai seuraavan tarvitse missään nimessä alkaa tältä istumalta liittoaktiiviksi tai edes seura-aktiiviksi. Haluan itse mielelläni pitää kyseiset aktiivit ainakin katsomossa tai TV:n äärellä mutta millä sen teen jos liittotasolta asti homma tuntuu paikoitellen falskaavan ja uppoavaa laivaa tilkitään reikäisillä apuvälineillä? Miten koripalloporukka pystyy suhtautumaan luottavaisesti omaan liittoonsa jos se toteaa että ei meitä oikeastaan kiinnosta kuin se että sudenkuoppa pysyy lämpimänä ja Susijengillä riittää vientiä- sen muutaman pelin verran vuodessa. Kuitenkin samat pelaajat pelaavat ohessa eri liigoja ja omaa Korisliigaamme.

Seuraavasta olen kolumnin kirjoittaneen Petri Siitosen kanssa täysin samaa mieltä. Haluaisin nähdä tämän edes testimielessä josko meillä riittäisi tähän tekijöitä ? ”Pitäisikö seurojen ottaa vetovastuu itselleen irtaantumalla osittain tai jopa kokonaan liiton alaisuudesta. Muodostaa oma liiga ja oma johto, jossa päätöksenteosta ja toiminnasta vastaavat seuraihmiset? Tuotakin kokeiltiin joskus aikoinaan, mutta se ei ainakaan silloin ottanut tulta alleen. Tekijöitä ei riittänyt.”

Urheilujohtamisen avaimet olisivat nyt tarjolla ehkä koeajaksi. Kuka uskaltaa koittaa aukeaako ovi vai tuleeko karkoitus saarelta kuten realityissä on tapana? Itse jään ainakin mielenkiinnolla seuraamaan mitä koripalloliitossa, miksei muuallakin, tapahtuu..

 

 

 

 

Miksi meitä rajoitetaan?

Parisen viikkoa sitten Mikko Mäntylä twiittasi lauseen, joka jäi hyvällä tavalla kummittelemaan mieleeni.

”Tavoitteita tukevat laadukkaat sarjajärjestelmät ja koulutukset”. Siitä se ajatus sitten lähti..

 

Missä vaiheessa olemme ajautunut tähän tilanteeseen että liittotasolta määritellään kuka ja ketkä saavat pelata ja missä sarjassa ja minkälaista liigaa? Miksi kehittymistä ja eteenpäin menoa rajoitetaan jopa sanktioimalla? Mikäli Suomi ja kansallinen taso ei enää vastaa tarvetta, niin miksi pelaaminen muualla Euroopassa on äärimmäisen vaikeaa, ellei jopa sanktioitua? Sanktiot saattaisin ymmärtää vielä siinä muodossa, että ne koskisivat vain pelaajia ja/tai valmentajia. Se, että koko seura saatetaa uhata sanktioida kansalliselta tasolta ei vastaa mielestäni kenenkään etua. Tähän voisi linkata kohdan aiemmasta kirjoituksestani junnu-urheilusta ja laittaa nuolen. Edesauttaako tämä myöskään juniorien kasvua hyvässä seurassa? Mikäli omassa maassa ei ole tarjolla jotain, miksi sanktioidaan eikä kannusteta edistämään suomalaista urheilua muualla? Tai miksei, oi miksei, olla valmiita kehittämään omaa sarjajärjestelmää siihen suuntaan että se olisi laadukas ja palvelisi leveämmällä rintamalla, ehkä jopa myös ulkomailta tulevia joukkueita?

Ymmärrän että urheilu jos mikä on politisoitunutta, pidin siitä tai en. Eli, EN! Urheilun tietynlainen kaikkeuden ydin on kuitenkin sen ennalta-arvaamattomuus samoin kuin tietynlainen tasa-arvoisuus. Tasa-arvoisuudella tarkoitan sitä, että meillä pitäisi olla vapaa mahdollisuus harrastaa ja kilpailla lajissa, jonka olemme valinneet. Vapaa mahdollisuus ilman, että ylhäältäpäin sanellaan että ei sitä, ei tätä eikä ainakaan tuota. Jos tuo tapahtuu niin tulee sanktioita. Ymmärrän sanktiot siinä vaiheessa, jos kyse on esimerkiksi dopingista tai muusta urheilua epäeettiseen ja epäedulliseen suuntaan ajavasta toiminnasta. En kuitenkaan ymmärrä sitä, että kilpailullisuutta ja kehittymistä rajoitetaan.

Kaikilla pelaajilla ei ole mahdollisuutta päästä tai lähteä yksittäisenä pelaajana pelaamaan muualle. Yksittäisen pelaajan edustus toisessa sarjassa, liitossa ja liigassa kun on täysin tuettavaa toimintaa. Siirtosäännöksiä ei ole sanktioitu. Kansainväliset mahdollisuudet rajoittuvat tällöin useilla omaan seurajoukkueeseen tai satunnaisiin maajoukkuemahdollisuuksiin. Maajoukkuekutsutkaan eivät kasva puussa, joten ainoa kv- mahdollisuus painottuu vahvasti seurajoukkueeseen. Pohjoismaiset ottelut eivät tietyssä vaiheessa myöskään enää ole riittävä haaste, mahdollisuus saatika kiinnosta yleisöäkään. Niiden kautta ei kehity enää seura, ei joukkue eivätkä pelaajat. Tai kehittyy tietysti; vastustaja.

Jotenkin kummasti Jokerit otti ja lähti SM-Liigasta; Siperia opettaa ja KHL kuljettaa joukkuetta pitkin äiti Venäjää ja vähän muuallakin. Liigan terveiset tähän; ? Sinne menivät, pelaavat kiekkoa ja näkevät varmasti hieman muutakin kuin pelkän Hakametsän tai Artukaisten jäähallin. Kannattaako; siihen en osaa sanoa muutakuin sen mitä uutiset välillä muistuttavat että kallista on, rahaa palaa ja viivan alla ollaan satunnaisesti enemmän ja vähemmän miinuksella. Kehittyykö; varmasti. Kuluttaako; aivan varmasti sekä mieltä että kroppaa mutta paineessahan ne timantitkin hioutuvat. Mitä tekee loppu SM-Liiga? Pelaa kiekkoa kuten ennenkin. En usko, että KHL ja SM-Liiga jakavat välttämättä aivan samanlaisia näkemyksiä maailmanpolitiikasta tai urheilujohtamisesta mutta kummasti Jokerien junnut pelaavat samoissa sarjoissa kuin Liiga-joukkueiden junnujoukkueet. Eipä ole paljoa varmastikaan siihen suuntaan sanktiokirves heilunut.

Oma lajini ei tule ehkä ikinä olemaan tilanteessa, että tuottaisimme liikaa massaa pelaamaan. En osaa siis ajatella, että millaista olisi olla tilanteessa että huonoimpia hyviä pelaajia pitäisi pudotella väen vängällä alemmille sarjatasoille tai todeta että valitettavasti muuta tarjottavaa ei ole. Tämän vuoksi on vaikea myös ymmärtää että edelleen hyvin paljon ylhäältä alas suuntautuva urheilujohto, tai yritys johtaa urheilua, ei mene laji edellä.

Olen siis ehdottomasti avoimemman, laadukkaan ja fiksumman sarjajärjestelmän kannalla tai sellaisen muutoksen, joka vapauttaa joukkueita pelaamaan itselleen tasokkaita sarjoja. Tätä kautta tulisi mahdollisuus markkinoida otteluita aivan eri tavalla. Ikuisuusongelma ”aina noi voittaa kaikki” poistuisi, kiinnostavuus ja tätä kautta mahdollisesti näkyvyys lisääntyisi ja mikä parasta; pelaajat ja joukkueet kehittyisivät. Aikamoinen win-win sanoisin.

 

 

 

 

”MISSÄS NE TEIDÄN JUNIORIT ON..? ”

SANA SPORTTIA SUNNUNTAIHIN

Monissa lajeissa tiedetään olevan seuroja, jotka ovat erikoistuneet olemaan kasvattajaseuroja. Jokainen kasvattajaseura tietää tavallaan oman tehtävänsä ja tarkoituksensa. Kaikki pienet tennistähdet ja jääkiekkosankarit ovat aloittaneet jostain. Jokainen heistä muistaa yleensä sen ensimmäisen valmentajansa, kahvilantädin tai jos ei muuta niin kentältä pois häätäneen kenttämestarin. Miksi taas jossain lajeissa sanalla kasvattajaseura on hieman negatiivinen kaiku?

Omassa lajissani, ja varmasti muissakin, tulee välillä eteen seura, jolta puuttuu junioritoiminta lähes kokonaan. Juniorijoukkueita saattaa olla pari, mutta sellaista juniorimassaa ei ole, eikä tule, jolla saataisiin seura ”tuottamaan” itselleen pelaajia vielä aikuisemmalla edustustasolla. Osa seuroista taas on selkeästi saanut junioritoiminnan kukoistamaan ja tietyn ikäryhmän joukkueita saattaa olla useitakin, mutta yleensä ainakin niin että kaikki variaatiot 9- vuotiaden joukkueista aina 19- vuotiaisiin on tarjolla. Mistä tämä johtuu? Mitä teemme, jos junioreita tulee ovista ja ikkunoista seuraan, jolla ei ole tarjota riittävästi valmennusta koko juniorin matkalle? Mitä taas tekee nipulla ammattitaitoisia valmentajia, jos junioreita ei ole kuin kourallinen? Ilman että laatu, tietynlainen kilpailullinen ilmapiiri ja olosuhteet ovat kunnossa, voi olla turha ajatella, että rakennetaan kestävää urheilullista polkua koko seuran tasolla. Olosuhteet voivat olla vaikka miten hienot, mutta turhaksi ne tulevat siinä vaiheessa, kun harrastajia ei ole ja valmennus huutelee tyhjille seinille opetuksiaan. Seura on juuri niin vetovoimainen kuin menestys ja sitoutunut tekeminen sitä ulospäin näyttää.

Lajini harrastajamäärät ovat olleet enemmän ja vähemmän kasvussa koko ajan. Olemme siitä erityinen laji, että otamme ilolla vastaan ns. late entry- pelaajat. Puhutaan siis niistä pelaajista, jotka jossain vaiheessa miettivät, että ehkä oma entinen laji ei olekaan enää se juttu ja kuitenkin urheilijan sielu kaipaa vielä jotain. Meillä ei sanota EI tässäkään vaiheessa. Kukaan ei katso alaspäin, vaikka ikää olisi 20+ vuotta, kyllä meille mahtuu. Korkeakoulu- ja yliopistojoukkueet ovat tästä myös hyvä esimerkki. Sitä kautta tulee lajiin edelleen hyvää materiaalia, jopa korkeimmalle SM- tasolle asti. Toisaalta osalle riittää myös alemmat sarjatasot, sillä laji itsessään tarjoaa paljon muitakin mahdollisuuksia. Late entry- pelaajien vahvuus on yleensä siinä, että heiltä löytyy tietynlainen sisäinen pelaamisen, urheilun ja treenaamisen kipinä ja taito. Sitä ei tarvitse heihin enää istuttaa ja maanitella esiin. Se, mikä jää valmentajien, seurojen ja yhteisön tehtäväksi, on opettaa pelin idea. Opettaa siis työelämästä tuttu substanssiosaaminen.

 

Jos toisesta päästä saamme mukaan muiden lajien ”drop-outteja” niin herää kysymys; Minne omat drop-outtimme menevät? Ja ennen kaikkea, miksi?

Itse aloin miettiä asiaa tarkemmin, kun olin joskus tilanteessa, että melkein kaksi ikäkausijoukkuetta vain hävisi. Eihän sellainen saisi tapahtua kenenkään huomaamatta, tai niin, ettei siitä olisi ollut viitteitä aiemmin. Kaikilla oli vain ollut kädet ja silmät niin täynnä sitä kuuluisaa kaikkea muuta urheilun taustatoimintaa, että kyseinen asia oli vain jotenkin tapahtunut. Tosiasiassa, kyllähän sen nähtiin tulevan Daruden Sandstromin lailla kohti, mutta siinä kohtaa oltiin jo vähän myöhässä. Tässä tarinassa oli sinällään onnellinen loppu, että kaikki oli kuitenkin opiksi ja suurempi pohjakosketus saatiin vältettyä junioreiden kohdalla. Se kuitenkin laittoi ajattelemaan; kenen vastuulla on se, että pelaajia seurataan myös yksilötasolla, vaikka ollaankin joukkuelajissa? Kuka ottaa asiakseen sanoa jotain, kun huomataan että Repa 14- vuotta makaa mieluimmin kotona yksin, kuin tulee treeneihin? Aloin tuolloin pyöritellä päässäni jonkinlaista Isoveli/Isosisko- toimintaa. Aina on joku, joka tulee autolla treeneihin. Joku voi aina ottaa asiakseen soittaa ja kertoa Repalle että ”Moi, mä tuun hakee sut tällä viikolla treeneihin”. Pieni vaiva toiselle, iso merkitys toiselle. Jos Repa sinnikkäästi jaksaa raahautua treeneihin siitäkin huolimatta, että uusin NHL- peli on tullut tai että telkkari näyttää Salkkareiden sadatta uusintakierrosta, on saavutettu jotain. On saatu aikaan jonkinlainen side, yhteys ja sitoutuminen.

Vaikka Repa ei ehkä haluaisi enää pelata, niin tässä vaiheessa on tärkeä hetki muistaa kertoa ja näyttää, että täällä on muutakin mitä voi tehdä. Yhteisöllisyys näyttelee tärkeää roolia. Koskaan ei pitäisi esittää asiaa niin, että jos et pelaa, niin et ole mitään. Mikä on seuralle ja lajille tärkeämpi ihminen kuin se, jolla on jo valmiiksi jonkinlainen side lajiin? Tuomareita ei ole koskaan liikaa, tilastoijia ei ole koskaan liikaa, markkinointia on muistettava tehdä aina ja apukädet tapahtumapäivinä ovat aina arvossaan. Sitoutunut, arvostettu ja iloinen seuraihminen on ylpeä kantamastaan hupparista, jonka olet hänelle kiitokseksi antanut. Hän on arvokkaampi osa kokonaisuuttasi kuin huomaatkaan. Huomaat sen, kun häntä ei ole. Tämä kaikki pienellä henkilökohtaisella ”vaivalla”, kun vain avaa silmänsä eikä anna omien junioreidensa valua toisaalle tekemään tärkeitä asioita..

Mitä sen jälkeen, kun junioreita on harjoitukset pullollaan, valmentajia ja taustatoimijoita riittää ja seura on elinvoimaa täynnä? Sen jälkeen asiat ovatkin hyvin ja voidaan odotella menestystä tulevaksi. Väärin. Asian helppous ei ole siinä, että kun asiat ollaan saatu tietylle asteelle, niin istutaan tukevasti ja odotetaan. Siitä alkaa se todellinen työnteko. Joka hetki muistat, että pitää ylläpitää, kehittää, kiittää ja kurottaa ylemmäs. Et unohda rekrytoida uusia valmentajia tai taustatoimijoita, muistat kasvaa rauhassa ja otat pienet taantumat opiksi. Junioritoiminta jos mikä ei ole 100m pikamatka. Se on maraton joka jatkuu..ja jatkuu..ja jatkuu. Älä kuitenkaan unohda nauttia matkasta. Lopulta meillä kaikilla on valinnanvapaus miettiä mikä on oma reittimme tässä maratonissa.

 

 

POIS MARGINAALISTA- RIKO RAJAT!

Muistatteko kun koulussa opetettiin piirtämään vihkoihin marginaalit? Opettajasta riippuen ne olivat ruutuvihoissa kahden tai kolmen ruudun levyisiä. Ei puolikkaita. Joskus jos erehtyi tekemään vain yhden ruudun levyisen marginaalin, sai vaihtoehtoisesti huutia tai huomasi tehneensä itselleen ansan. Joutui kirjoittamaan paljon pidempiä rivejä täyttääkseen vihkoa.

Annettuja marginaaleja ei saanut myöskään ylittää. Ei saanut kirjoittaa yli, piti tavuttaa fiksusti mutta ei toisaalta myöskään saanut jättää turhaa tilaa ennen ”sivurajaa”. Samaa marginaalia toteutettiin vielä ylioppilaskirjoituksissa ja AMK:n tenteissäkin puhumattakaan nykyisestä Word- ajasta, jolloin kaikki on aseteltu tiukkaan muottiin ja formaattiin.

Minussa elää pieni anarkisti. Muistan punakynät vieläkin, kun kirjoitin liian tummalla lyijykynällä tehtäviä yli marginaalien. Jatkoin vain, kun sana niin mukavasti sopi eikä minua haitannut, jos se nyt vähän ylitti annetun rajan. Samaa toteutan vieläkin. En suostu jäämään paitsioon, sivurajalle tai varsinkaan annettuun positioon ajatuksineni, kun kyse on urheilun kehittämiseen liittyvistä asioista. Haluan tarkoituksella ylittää rajan, tulla yli sivurajalta kentälle kuikuilemaan ja ottamaan riskejä silläkin uhalla että pelaan huonosti. En pelkää jäähyä enkä virheiden liputusta. Nämähän ovat vain ajatuksia. Niillä en pysty todellisuudessa tuhoamaan yhtään peliä, seuraa tai lajia, mutta niiden tullessa ulos jäsennellysti voisin saada aikaan etenemistä, pisteitä ja ehkä jopa voittoja. Missä siis sinun lajisi paikka on? Kentällä neljänsillä yrityksillä ottamassa riskejä vai puolustamassa jo ajatuksen tasolla hävittyä peliä?

Olen urheilun suhteen kohtalaisen kaikkiruokainen. Jenkkifutiksen jälkeen tulee koripallo, lentopallo ja kaikki missä tapahtuu. En erottele lajeja sen mukaan, että joukkue tai pelaaja pärjää tai tekee paljon pisteitä. Minulle tärkeää on se, että koko ajan jotain tapahtuu. Eilen aamulla huomasin googlettavani aussifutista ja alamäkienduroa. Kovia hommia kumpikin. Tämäkin vain siksi, että ajauduin jostain Instagramin uumenista aussifutiksen kuviin ja legendaarista; siitä se ajatus sitten lähti. Alamäkienduroa tuli televisiosta ja homma näytti järjettömän nopealta, rohkealta ja mikä parasta; ilman mitään rajoitteita. Ei ollut eritelty, että tuo on tyttöjen hommaa tai tässä pärjää vain pojat. Edeltävässä insertissä 4- vuotiaat natiaiset painelivat crossiradalla niin, että hiekka ja sora pöllysivät. Itse en ehkä enää uskaltaisi mutta jos minulla olisi lapsia niin kannustaisin varmasti kokeilemaan kaikkea tuollaista. Oma isäni kyllä saisi varmasti aamukahvinsa väärään kurkkuun, jos jotain tuollaista näkisi; olihan hän aina sitä mieltä, että kohdallani vain pianonsoitto oli riittävä harrastus ja kaikki muu oli ”turhaa koska eihän tuossa voi menestyä”. Meillä ei siis mitenkään ylevästi oltu kotona urheilun puolesta. Toisaalta; eipä minusta tullut musiikkiluokasta ja intensiivisestä pianotunnilla ramppaamisesta huolimatta (tai sen takia) myöskään muusikkoa. Se toki tarttui että urheilussa ja kilpatanssissa, johon myöhemmin ajauduin, siitä on ollut todella paljon apua kun saa tahdista kiinni eikä tarvitse aina miettiä että kummalla vasemmalla jalalla nämä lähdöt tehdään..

Oman lajini kautta olen ajautunut miettimään, että mitä jos sittenkin itse laitamme itsellemme kasvun ja kehityksen suurimman esteen? Se, että jokaisessa haastattelussa, hakemuksessa, keskustelussa ja lajiesittelyssä muistetaan lähes maanisesti mainita, miten olemme marginaalilaji. Miksi? Eihän meidän sitä tarvitse korostaa? Kuka on alun perin määritellyt mikä on marginaalilaji ja mikä on se harrastajamäärä, että voidaan puhua marginaalilajista? En kuullut kertakaan kyseistä sanaa mainittavan, kun haastattelija kyseli harrastajilta alamäkiendurosta. Minkä karhunpalveluksen lopulta teemmekään lajille, kun itse muistutamme ulkomaailmaa siitä, että meillä nyt vaan on tällainen marginaalilaji. Olisiko siis vihdoin aika myös meidän itsemme, laji- aktiivien, harrastajien, fanien, seuraajien, vihaajien, yrittää jotain muuta polkua? Oman lajinsa vähättely on kuitenkin aina alkeellisin virhe mitä tehdä. Kuka arvostaa ja nostaa jos emme itse?

Annan sinulle hyvä lukija tehtävän. Tämä ei ole vaikea enkä tule jälkeenpäin kysymään, että teitkö sen tai että luitko edes tekstiä tähän asti. Tässä se kuitenkin tulee; Tutustu itsellesi vieraaseen lajiin tai oman lajisi vähemmän tunnettuun seuraan tai joukkueeseen. Käy lukemassa seuran sivuja tai väijymässä Instagramissa kuvia. Ota riski ja tykkää tai jopa seuraa kyseistä seuraa tai joukkuetta. Oman lajin ihmisille antaisin myös spesiaalihomman. Jostain syystä meillä/teillä on vähän paha tapa olla ”tykkäämättä” jostain seuroista/joukkueista koska ne ovat _jotain_. Jokainen voi päätellä itse, että mitä ja miksi. Haluan kuitenkin toistaa itseäni ja kirjoittaa sen mitä aiemminkin. Kaikki tämän lajin ihmiset tietävät sen, että jefupallo on jefupallo Rovaniemeltä Hankoon. Mennään laji edellä ja annetaan jokaiselle seuralle mahdollisuus tulla pois marginaalista red-zonelle ja scorata historiansa peli; vaikka sitten meidän, sitoutuneiden laji- ihmisten, kautta!

MINÄ- JENNI- URHEILUHULLU

Moi!

Mun nimi on Jenni ja mä olen urheiluhullu. Tarkemmin ehkä urheilu(tausta)toimijahullu. Mun oman rakkauslajin, amerikkalaisen jalkapallon eli jenkkifutiksen eli jefun, suurin pelipäivä Suomen mittakaavassa on tänään. Vaahteramalja on se peli, jonne joka vuosi Vaahteraliigaa pelaavat joukkueet tähtäävät. Vaahteramaljan numero on tänä vuonna XXXIX. Ollaan Vaahteramaljan kanssa saman ikäisiäkin, ehkä se on enne.

Usein puhutaan siitä miten urheilijan polku etenee. On suuria ääriviivoja ja pieniä tarkkoja suunnitelmia sen suhteen, miten asiat menevät kun polkua kulkee. Haluaisin kuitenkin kertoa omasta, urheilutoimijan, polustani ehkä hieman.

Olen saanut olla mukana jefussa monissa eri rooleissa 15 vuotta. Loppua ei näy ja toivottavasti seuraavat vuodet ovat vain aina parempia.

Tänään kumpikaan Vaahteramaljassa pelaavista joukkueista ei ole ”minun joukkueeni”. Se ei kuitenkaan estä minua menemästä peliä seuraamaan. Otan sen riskin että kastun sukkiani myöten katsomossa ja olen seuraavan viikon kipeänä ja ääni käheänä- tiedän että kaikki on sen arvoista. Ne jotka eivät riskiä ota virittävät Ruutu- palvelusta pelin ilmaiseksi katsottavaksi ja hakevat sohvalle hyvää syötävää ja nauttivat pelistä, lämpimässä.

Molemmissa joukkueissa on mun omia laji-ihmisiä. Ne on niitä ihmisiä jotka olen oppinut tuntemaan oman polkuni varrella. Osa on ollut siinä kokoajan, osa on tullut tutuksi muualla, osa on pelannut omassa kotiseurassani ja osaan on saanut tutustua maajoukkueen kautta. Jokainen noista ihmisistä on syy miksi olen katsomossa. Jokainen heistä jakaa saman intohimon ja palon meidän rakkauslajiin; siitä huolimatta että minä en ole kenenkään heidän joukkueessaan enkä edes samassa kaupungissa.

Toivon että jenkkifutikseen saadaan se yhteisöllisyys takaisin, joka siinä on aikanaan ollut. Itse en osaa enää ajatella lajia vain tietyn seuran tai pelitapahtuman kautta. Ajattelen aina ensin lajia. Mitä laji tästä saa? Miten laji tästä kehittyy? Miten saisin tätä eteenpäin? Voisinko vielä tehdä jotain? Jenkkifutis on samanmuotoinen Rovaniemeltä Hankoon ja kaikki me laji-ihmiset sytytään siitä.

Jostain syystä olen viimeisen puolenvuoden ajan pyörittänyt ajatusta että mitä jos urheiluseuran yhtiöittää. Tekee sen kultaisesta kärkijoukkueesta osakeyhtiön? Joka päivä keksin 10 syytä miksi, samana päivänä keksin 20 syytä miksi ei todellakaan. Opintoni eivät ole menneet hukkaan sillä realisti-pessimisti-kyynikko sisälläni pitää minut vielä aisoissa. Sinä päivänä kun KYLLÄ- syyt ohittavat ÄLÄ TEE SITÄ- syyt niin teen sen. Lupaan. Onko se elinaikanani? En tiedä. Jääpä jollekin muulle tehtävää..

Jokainen pelaaja (ja tietysti valmennus) joka tänään astuu Telia 5G- Areenalle tavoittelemaan Vaahteramaljaa on työmääränsä takia ansainnut kaiken vilpittömän ihailuni ja kunnioitukseni. Sivusta seuranneena tiedän myös miltä tuntuu olla se ikuinen kakkonen. Tai kolmonen. Tai ei koskaan päästä edes Maljaan. Kaiken tuon vuoksi, noiden pelaajien, joukkueiden ja taustatoimijoiden jaksan itse vuodesta toiseen syttyä lajille. Ei ole mitään syytä miksi en olisi edelleen valmis teippaamaan nilkkoja, printtaamaan kerta toisensa jälkeen väärin kirjoittamiani aikatauluja ja pelaajalistoja uudelleen. Ei ole mitään syytä mikä saisi minut sanomaan joskus EI kun kysytään että tuletko vielä auttamaan kun kaivataan sitä ihmistä joka vain tekee kun muilta alkaa voimat ja kädet loppua. Jostain syystä me urheilun taustatoimijat ollaan siitä harvinaista porukkaa että osataan vastata kysymyksiin ennen kuin niitä kysytään, tiedetään aina missä kaikkien kadonneet kengät ja hammassuojat on ja osataan olla hiljaa läsnä kun on sen aika.

Jos et jaksanut lukea kirjoitusta niin katso edes kuva. Se on Samppa Toivosen ottama heinäkuun EM-kisoista jotka pelattiin muuten Suomessa. Tiesittekö sitä? Jotta pelaaja saa tuon tunteen, saa vain pelata, saa olla urheilija ja joukkue voi keskittyä olennaiseen olen tänäänkin valmis huutamaan, kannustamaan, itkemään ja olemaan läsnä näille kaikille lajitovereilleni.