Onko Essi vuoden seuratoimija 2018?

Halusin omalta osaltani nostaa esiin, miten hienoja ihmisiä omankin lajini parissa on. Laji voisi olla mikä tahansa, mutta lukiessaan tällaisia seuraihmisten historioita, niin tiedän lajin olevan hyvissä käsissä. Jokainen meistä seuratoimijoista on hakannut päätä kiviseinään ja saanut omat haavansa opetellessaan. Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että olemme opetelleet, erehtyneet, oppineet ja jatkaneet. Ikävän usein erehdyksen jälkeen tulee pelkkää tyhjää eikä uskalleta kokeilla edes enää. Seuratoimijan käsiä ei ole ikinä liikaa, yhtään turhaa kysymystä tai nettisivujen ylläpitäjää ei seuroissa ole. Muista kuitenkin että kun jotain lupaat tehdä niin tee se, tai kysy ennen määräpäivää apua jos et ole saanut osaasi hoidettua.

Tässä siis pieni juttu siitä mitä on olla Essi ja kuka se Essi oikeastaan on?

” Moi,

mie oon Essi Kotkasta.

Taustasta sen verran, että olen lukio/ylioppilas pohjalla itseni urheiluhierojaksi opiskellut ja siinä välissä myös intin käynyt. Nykyään kuitenkin opiskelen liikunnanohjaajaksi (AMK) Vierumäellä monimuotototeutuksella eli pääsen etänä Kotkasta käsin tekemään koulutehtäviä.

Vähän joka lajia olen joskus kokeillut, mutta sali ja painiminen on tässä sivussa ollut aktiivisimmin mukana. Liikkumista olen kuitenkin aina rakastanut ja jossain muodossa sitä koko ikäni harrastanut.

Jenkkifutis hyppäsi mukaan kuvioihin jo 10 vuotta sitten ollessani 14-vuotias. Silloin en lajista vielä mitään tajunnut ja nykyään tuntuu, että tajuan vielä vähemmän. Tuntuu välillä, että mitä enemmän pääsen tähän lajiin syvemmälle mukaan, sitä enemmän tajuaa kuinka vähän tästä lajista edes vielä tietää. Se on mielestäni yksi lajin hienouksista. Jefussa on parasta se adrenaliini! En tiedä mitään muuta lajia, missä se kuohahtaa niin voimakkaasti kuin tässä ja se on erittäin voimaannuttava tunne.

Seuratyössä tykkään sen monipuolisuudesta. Olen päässyt mukaan vaikka mihin. Ihan nuorena ravasin Kouvolassa peleissä apuna chaineissä (ketjujengi) ja pallotyttönä.  Roosters– aikana aloitin myös chainissä olemisella, mutta kun kerran päädyin vesitytöksi, niin siitä se sivurajalla oleminen sitten lähti kunnolla. Pääsin jopa miesten joukkueen mukana Ranskaankin asti vesitytöksi.

Kotkassa alkoi toiminta pyörimään 2013 ja siellä aloitin samalla junnujen valmentamisen. Päädyin ohessa valmentamaan  myös Kyamkin (nykyinen Xamk) korkeakoulujoukkuetta. Lisäksi tuli käytyä tuomarikoulutus ja ensimmäiset tuomaroinnitkin sain alle.

Naisten joukkue alkoi Kotkassa herätellä itseään 2015 ja siitä sekin sitten tuli pyöräytettyä käyntiin. Tämän jälkeen päädyin myös seuran hallitukseen. Tykkään suunnittelusta, organisoinnista ja järjestämisestä.

Haastavinta seuratyössä on se työmäärä. Seura-aktiiveja on yleensä todella vähän. Monesti kaikki kaatuukin vain muutaman ihmisen harteille. Viimeisin vuosi onkin ollut ehdottomasti elämäni rankin vuosi. Sen aikana olen vetänyt kahta eri juniorijoukkuetta, ollut naisten joukkueen pelaajavalmentaja, ollut kaikissa miesten peleissä mukana, (jos ei ole naisten tai junioripelien kanssa ollut päällekkäisyyksiä) järjestänyt pelitapahtumia, tuomaroinut peleissä ja ollut mukana jos minkä näköisessä hommassa.. teipparina, vesityttönä, jojona jne. Siihen sitten päälle kaikki puheenjohtajan tehtävään liittyvät asiat mm. tilannut peliasut (joka ei muuten ole lyhyt homma sekään), hoitanut seuran laskut ja raha-asioita, kirjoittanut juttuja nettisivulle, kirjoittanut some-päivityksiä, hoitanut pelaajavahvistuksiin liittyviä toimenpiteitä. Lopuksi sitten vielä päälle talkoilut, vetänyt useat tutustumistunnit kokeilupäiviä kouluille ja aloittanut sekä pyörittänyt Kotkassa Jefukoulutoimintaa. Noh, onhan näitä hommia!

Tämän seuratyön lisäksi tein töitä ja yritin opiskella, kunnes totesin, etten pysty tähän kaikkeen ja jouduin jättämään työkuviot pois, jotta voisin paneutua opintoihin ja saada ne päätökseen. Kuitenkin nyt alkaa helpottaa, kun niin monia asioita on saanut delegoitua eteenpäin ja saanut järjestykseen. Kaikki tämä on kuitenkin pysynyt melko hyvässä järjestyksessä, kun on suunnitellut asiat hyvin ja miettinyt asioita pitkälle. Kalenteri on myös väline mitä ilman en selviä hengissä. Opettelen vielä rauhoittumaan ja sanomaan ei asioille.

  • Miksi jenkkifutis

” Koska se on niin monipuolinen urheilulaji. Siinä tarvitsee lähes kaikkea; voimaa, nopeutta ja älyä. Ja se kuinka monelle erilaiselle ihmiselle tämä laji soveltuu; kuinka niin moni erilainen/kokoinen/pituinen/painoinen voi tätä harrastaa. Kontakti on kivaa ja tietysti se adrenaliinihuuma minkä tästä saa.

Hyökkäys vai puolustus on vaikea kysymys, mutta kyllä mun täytyy vastata, että hyökkäys. Juokseminen on kivaa, mutta kun sen pääsee tekemään pallon kanssa väistellen ja ”törmäillen”, niin voisin tehdä sitä vaikka koko päivän, vaikka kroppa varmaan pistäis jossain vaiheessa kampoihin.

  • Tavoitteista

” Tavoitteet jenkkifudiksessa on nauttia pelaamisesta ja olla paras 😀 Ja sen eteen teenkin nyt todella paljon töitä offseasonilla.

Mun ikuinen rooli on aina ollut olla ”se toinen” ja missään en ole ikinä ollut se paras. Olen kuitenkin monesti miettinyt, että jos jotain hyvää siitä täytyy löytää, niin ei ainakaan ikinä ole liian tyytyväinen ja saa ylläpidettyä motivaatiota tehdä aina entistä enemmän työtä.

Seuratyön tavoitteet on luoda amerikkalaiselle jalkapallolle vakaa jalansija täällä Kotkassa ja rakentaa kestävä organisaatio. Tuoda seuraa esiin ja antaa meidän jäsenille hyvä seura harrastaa tätä lajia.

Opiskelussa tavoitteet on suorittaa liikunnan alan koulutus ja olen myös kiinnostunut luokanopettajan ammatista tulevaisuudessa.

Työkuviot joutuvat hetken vielä odottamaan, mutta mahdollisesti luokanopettaja. Olisihan se mahtia, jos omana aikakautena saisi jo luotua niin vakaan pohjan tälle seuralle, että sillä voisi joskus jopa itsensä työllistää.”

  • Esikuvia jenkkifudiksessa

Lempipelaajat NFL :ssä on Christian McCaffrey ja Aaron Rodgers

Suomessa lajin parissa toimivia henkilöitä, joita arvostan ovat: Jorma Hytönen, Paula Lehtinen, Niclas Carpelan, Juha Hakala, Olli Jussila, Mikko Koikkalainen ja Mika Laurila.

Ja oma isäni Jarmo Söderholm urheilussa ja seuratoiminnassa.
Näitä yhdistää mielestäni hyvin sanat intohimoisuus ja positiivisuus lajiin.

Olli Jussila ansaitsisi mielestäni vielä enemmän huomiota omalle työlleen.

Jenkkifutisterveiset lajin parissa toimiville:

” Kannustetaan ja tuetaan toisiamme, jotka ahertavat seuratyön parissa. Ei pelkästään oman seuran sisällä, vaan myös muualla. Näin teemme meistä kaikista entistä vahvempia. 😊

Essiä voi käydä äänestämässä vakuuttavimmaksi seuratoimijaksi täältä. Nyt on mahdollisuus antaa ääni jenkkifutikselle.

Urheilugaalan sykähdyttävimmän urheiluhetken voit äänestää täältä ja numerohan on #21 Blue Lionsien EM- pronssi.

 

45619516_294369224507762_2911819725963001856_n 45688885_752054638470882_6506991855643656192_n

 

 

 

 

LÄHES 30-VUOTTA JENKKIFUTISTA

Sky TV:n Gillette Sport tallentui VHS-nauhalle, koska sitä kautta oli mahdollisuus nähdä vilahdus amerikkalaisesta jalkapallosta. Mövenpickin suklaajäätelö hupeni tiuhaa tahtia, kun nuoriherra Hakala tuijotti ihmeissään tuota lajia.

Ei mennyt aikaakaan, kun sama herra hääräsi lippupallojoukkueessa ja pääsi sitä kautta kiertämään maailmaa aina juniorien EM-kisoihin asti Sveitsiin. Tarinan alulle ominaisesti, kultaahan sieltäkin tuli. Pelipaikoista tutuimmiksi tulivat tuolloin pelinrakentaja ja tukimies. Lippupalloa Hakala pelasi 9 vuotta eli ikää oli sen jälkeen ruhtinaalliset 15- vuotta.

Lippupallon kautta siirtymä jenkkifutikseen oli vain ajan kysymys. Siirtymä tapahtui suoraan TAFT:in A- junioreihin, toki samalla pelaten myös B- ja C- junioreissa. Jenkkifutiksessa eniten innosti vauhti, kontakti ja taktiikka. Lippupallossa tuli usein sanomista siitä, että lajille ei ole ominaista pelata aivan niin intensiivisesti kuin Juhalla oli tapana.

TAFT:issa aikaa vierähti vuoteen 2002 asti, ensin lippupallon ja sen jälkeen jenkkifutiksen parissa. Johtamisominaisuudet olivat ilmeisesti jo tuolloin alkaneet nousta pintaan, sillä hyvin usein Hakalan löysi pelinrakentajan ominaisuudessa ohjaamassa niin pelaajia, kuin joskus valmentajiakin. Ei ollut harvinaista, että nuori pelinrakentaja saattoi ilmoittaa valmentajalleen että ”juokse itse omat kierrokses”.

Siirtyminen Roostersiin tapahtui kauden 2002 jälkeen. Kaudella 2003 Hakala pelasi Roostersin A- junioreissa sekä samalla ensimmäisen Vaahteraliiga- kautensa. Vuodesta 2004 löytyy kuvamateriaaliakin, jossa yllättäen nostetaan A- junioreiden voittopokaalia punaisessa pelipaidassa. Jälkiviisaana voisi sanoa että ”siitä se ajatus sitten lähti”.

Roostersin A- junioreiden valmennus tuli kuvioihin vuonna 2005. Valmennusringissä olivat mukana myös eräät Tero Virtanen ja Jens Holmström. Liigapelejä Hakala pelasi vuoteen 2008 asti. Osa kausista oli rikkonaisia armeijan, urheiluvammojen ja nuoren miehen muiden menojen vuoksi. Liigapelejä kertyi kaiken kaikkiaan 34.

Sen lisäksi, että Hakala on pelannut ja valmentanut, on hän samalla siirtynyt perheyrityksen johtoon vuonna 2009. Tämänkin vuoksi pelaaminen itselleen riittävällä tasolla, ei ollut enää mahdollista vuoden 2008 jälkeen.

Juha kertoo:

” Kun on aloittanut lippupallon 6- vuotiaana ja tällä hetkellä miettii kaikkea 35- vuotiaana, niin voisi sanoa, että ei kai tästä ole voinut tulla muuta kuin elämäntapa. Jossain vaiheessa sitä on halunnut edistää omaa tietoaan myös lajitietämyksen kautta, mutta myös samalla jakaa jo olemassaolevaa tietoaan eteenpäin. Sitä ne kai kutsuvat valmentamiseksi. Omalle pelaamiselle se on ollut luonnollinen jatkumo. ”

” Kaikista pelaajista ei toki tule aina valmentajia. Osa on taas synnynnäisesti enemmän valmentajia, kuin pelaajia. Jokaista tarvitaan. ”

” Omat pelivuodet ovat koko ajan olleet myös osittain valmentamista. Pelinrakentajana sitä odotettiin jo pelipaikankin vuoksi, mutta muuten se on tullut aika luonnostaan muuallakin. Työelämässä olen ollut ”johtajaroolissa” jo kauan, joten valmentaminen on sinälläänkin luonnollista, vaikka toki täysin erilaista työelämässä”

” Lajirakkautta valmentaminen on siinä missä pelaaminenkin. Siitä vain puuttuu se, että pääsisi vielä itse yrittämään kaikkea sitä, mitä ohjeistaa valmentaessaan muille. Samalla tavalla tuijotan filmiä, katson pelejä, suunnittelen, mietin ja hengitän jenkkifutista, kuin pelatessanikin”

” Tyhmin hetkeni valmentajan on ollut 2013 Tanskassa, kun olimme pelaamassa Söllerödiä vastaan ensimmäistä EFL- peliä. Jouduimme tekemään päätöksen jättää Oskari Lähdeaho kokoonpanosta ulos, koska häntä ei löytynyt 55 pelaajan rosterista. Oskari itse kuittasi asian sanomalla ”OK”. Itselle siitä tuli todella ikävä olo ja Oskarin olisi ollut kyllä täysin oikeutettua huutaa vaikka muutama iso kirosana. ”

” Kaikista mestaruuksista huolimatta parasta ovat hetket , jolloin pystyt laittamaan pelaajan sellaiseen tilanteeseen missä hän menestyy ja pärjää ja valmennuksen jälki näkyy pelaajan otteissa. Siitä kai valmentamisessa on aina kyse. ”

” Mestaruusputken jälkeen on ollut hyvä miettiä valmentamista itsessään, sekä sitä, että jos sitä vielä haluaa tehdä, niin missä sen tekee. Halu valmentaa ei ole sammunut missään vaiheessa, mutta tunne siitä, että voisi yrittää antaa vielä enemmän itsestään, on kasvanut.”

Miksi siis ulkomaille ?

” Vaahteraliiga on nähty. Ottelutapahtumat ovat samoja, otteluparit ovat samoja, liiga ei ole kehittynyt mihinkään ja tällä hetkellä näihin ei ole näkyvillä muutosta. Kauden 2018 Vaahteraliiga ei tarjonnut pelillisesti haasteita eikä myöskään itselle valmennuksellisesti. Kauden 2018 kohokohta ehkä koko joukkueelle oli Charity Bowl- ottelu Vienna Vikingsia vastaan huhtikuussa. Tässä vaiheessa sitä kai vielä toivoi, että vuodessa asiat KV-pelien suhteen olisivat muuttuneet suotuisampaan suuntaan ja seuralla olisi ollut todellinen mahdollisuus päästä mittaamaan tasoa esimerkiksi GFL- joukkueita vastaan. Liittohan oli lopulta kovin eri mieltä tästäkin asiasta. ”

Miksi Italiaan ja takaisin Roomaan ?

” 2017 kaudesta jäi keskeneräisiä asioita, jotka haluan viedä loppuun. Koko kausi tuolloin itsessään oli vähintäänkin sekava ja kaoottinen, mutta samalla se sytytti valmennuskipinän uudelleen. Italiassa on selkeästi enemmän tarvetta valmennukselleni ja sitä haluan tehdä. Koen, että Italiassa voin pääsääntöisemmin keskittyä pelkästään lajivalmennukseen, joka on ensisijainen intohimoni. Pelikauden kesto on myös optimaalisempi perheeni ja yritykseni kannalta. Pääsen siis jo viimeistään heinäkuun puolessa välissä takaisin Suomeen ja miettimään mitä kesällä kuuluu tehdä. ”

 

Juhasta sanottua:

Mun mielestä Juhan parhaat ominaisuudet päävalmentajana liittyy siihen, että se pyörittää yritystä. Eli se osaa päättää asioita ja osaa neuvotella. Täähän alkaa kuitenkin osittain tietyllä tavalla olemaan bisnestä. Juhahan ei oo mikään huraa-henkinen kansankiihottaja. Mutta se osaa luoda ympäristön, missä toisaalta täyttyy kilpailulliset tavoitteet, mutta toisaalta on hauskaa. Ehkä se osaa sen päävalmentajan perusprinsiipin, että pitää ympäröidä itsensä oikeilla ihmisillä ja sitten antaa niiden valmentaa. Yksin ei kuitenkaan pysty kaikkea tekemään.” Heikki Hiski Kuusela

 ” Kahdella sanalla sanottuna Juha vahvuudet valmentajana ovat lajiosaaminen ja johtajuus. Hän osaa lajin fysiikasta, pelipaikka valmentamiseen ja puolustuksen sekä hyökkäyksen koordinointiin. Johtajuus näkyy kykynä rakentaa hyvin toimivia joukkueita staffista ja pelaajista. Juha kuuntelee, keskustelee ja delegoi mutta kyky tehdä päätöksiä alleviivaa hänen tinkimätöntä vastuunkantoa” Olli OJ Jussila

 ” Juha tietysti ymmärtää futiksen tekniikat ja taktiikat. Se joka tekee hänestä erinomaisen HC on kuitenkin mielestäni hänen kykynsä kommunikoida ihmisten kanssa ja varsinkin kyky kuunnella ihmisiä. Hänellä on kyky saada ihmiset ymmärtämään että he ovat tärkeitä joukkueelle ja miksi he ovat tärkeitä. Juha yhdellä sanalla: Määrätietoinen” Jens Holmström

 ” Juha ei ole pelkästään hyvä valmentaja kentällä tekniikoiden osalta tai luokkahuoneessa piirtelemään xsiä ja oita, vaan hänen vahvuutensa on ihmisten kanssa. Vaikka päämäärä olisi mikä, Juha neuvottelee pelaajat päämäärän taakse. Nämä näkyy eritoten rekrytoinnissa ja pelaajien sitouttamisessa. Pelaajat arvostavat Juhaa, joka näkyy otteissa.” Atte Kniivilä

 42922933_1153963771436449_2464290601940549632_o

 Kuva (c) Riitta Rinta-Tassi

 

 

 

 

 

 

 

Mikä ihmeen some?

En usko että löytyy enää montakaan ihmistä tai urheiluseuraa joilla ei ole edes jotain tietoa sosiaalisen median syövereissä. Facebookit, Instagramit, Twitterit ja Youtubet ovat nykypäivää siinä missä Nimenhuuto ja HUDL. Snapchattia käytetään samalla kun sovitaan kyydeistä treeneihin WhatsApp- ryhmissä. Tiedätkö mitkä kaikki alustat ovat oman seurasi käytössä? Mikäli on valittu vain yksi alusta, tiedätkö miksi näin on?

Somesta puhuttaessa usein törmää lauseeseen ”se on ihan helppoa, kuka vain voi päivittää sinne jotain”. Kuuluisa Joku ilmestyy taas eturiviin tekemään kaikkea ja ei mitään. Hänelle luovutetaan auliisi kaikki somevaltakunnan avaimet ja kahden viikon kuluttua ihmetellään kun ”ei siellä meidän somessa ole mitään”. Tiedottamisessa ja sosiaalisen median käytössä tulee olla suunnitelma siinä missä joukkueiden fysiikkavastaavat luovat joukkueille treeniohjelmia viikko viikolta.

Nykyaika on nopeaa. Uutiset, infot ja tiedottaminen vanhenee nopeammin kuin haluaisimme. Lukijat, seuraajat ja mahdolliset uudet kiinnostuneet tylsistyvät myös nopeasti. Jos joku asia ei muutamassa sekunnissa vakuuta, vaihdetaan seuraavalle sivulle tai haetaan toisen seuran parempaa sisältöä. Mistä siis saada someen vihkiytyneitä tekijöitä niin että Joku kiilaa olemattaomalla tekemisellään ja suurella äänellään etujoukkoihin?

Monella seuralla on missiot, visiot, strategia ja arvot. Nämä ohjaavat taustalla punaisena lankana toimintaa. Näiden kautta on myös helppoa aloittaa esimerkiksi nostaa somessa omaa toimintaa. Arvot ovat yleensä yksittäisi sanoja tai lauseita joiden kertaaminen ei ole koskaan turhaa. Mitä näkyvämmälle ne seura saa ulospäin, sitä paremmin seuraajat ja mahdolliset fanit saattavat joukkueeseensa ja seuraan sitoutua. Kaikessa on aina kuitenkin kyse siitä että kilpaillaan tietystä ajasta seuraajien elämässä jonka he voivat aina, käyttää toisinkin.

Somen rakentamisen ei tarvitse olla tiukkaa asiapenttismiä. Joillekin se saattaa toimia, mutta usein se saa aikaan tiukan, rajoittuneen ja hankalan kuvan toiminnasta. Tässäkään ei kannata pyörää yrittää keksiä uudelleen. Kyselemällä ihmisiltä heidän some-lemppareitaan, saa jo aika hyvän kuvan millaista voisi tehdä. Kysymys on kuitenkin myös siitä että asiaa tehdään yhdessä kaikille. Yksin koko paletin pyörittäminen on haasteellista, joskaan ei välttämättä mahdotonta. Tällöin tulevat ehkä resurssit siinä mielessä vastaan että alustoja ei kannata yrittää vallata kerralla kaikkia.

Mikäli olette siinä onnellisessa asemassa, että tekijöitä ja intoa löytyy, niin seuraavaksi kannattaa miettiä laatua. Kukaan ei halua mennä huonosti suunniteltuihin treeneihin, joten kannattaako someakaan tehdä vain puolivillaisesti? Pienellä vaivalla saa tehtyä hyvinkin viimeisteltyä tekstiä ja videota. Pilke silmäkulmassa tehdyt videot ovat myös mukava lisä ehkä muuten hyvinkin ”viilattuun” someen.

Kun hyvä vire on saatu päälle ja kausi lähenee loppuaan tulee yleensä kisaväsymys. Some ei ole kesäkissa, sitäkään ei saa jättää kauden jälkeen heitteille. Ihmiset kyllästyvät myös odottamaan, jos postauksia tai kuvia ei enää tulekaan. Pienet ilmoitukset silloin tällöin ja uutisoinnit esimerkiksi seuraavan kauden tavoitteista ovat hyvä lisä. Postauksia ei tarvitse enää pommittaa samalla intensiteetillä kun kauden aikana mutta viikkokausien hiljaisuus ei ole vaihtoehto. Seuroilla on yleensä käytössään satoja ellei tuhansia kuvia omasta lajistaan. Kuvilla saa someen eloa ja pientä juttua silloinkin kun oma näppis ei lennätä suuria uutisia. Juttuja voi myös tehdä valmiiksi talteen jotta pimeimpinä hetkinä voidaan julkaista niitä. Henkilökuvat, valmennusuutiset, jatkosopimukset, yhteistyöt, hyväntekeväisyyskampanjat vain muutamia mainitakseni.

Miksi some kannattaa? Some tuottaa lisäarvoa faneille siinä missä itse seurallekin. Se antaa suoran väylän ja kontaktipinnan lajisi ihmisiin ja sitä kautta myös laajenee laajemmalle kuin vain oman kaveripiirisi sisään. Suurin osa meistä kaipaa tarinoita. Haluamme lukea miksi Pertti Pelaaja pelaa. Olemme kiinnostuneita miltä Ville Vastustajasta tuntuu pelata entistä joukkuettaan vastaan. Mielemme kaipaa myös niitä tarinoita joissa kaikki ei mene kuin sadussa ja voi pojat, niillehän urheilu on mitä mahtavin alusta. Yleensä toki urheilussakin hyvä voittaa pahan ja urheilija nousee jaloilleen, taas kerran.

Olen aiemmin tutkinut Jääkiekon SM-Liigan joukkueiden ”some-mestaruutta”. Raportti on ladattavissa ilmaiseksi täältä jos tuntuu, että sitä kautta some olisi helpompi ottaa haltuun. Kaikkea ei kannata yrittää heti ottaa opettelun alle. Pieni varoituksen sana kuitenkin. Mitä enemmän somea tekee, millä tahansa alustalla, niin sen addiktoivampaa siitä tulee. Itse olen ainakin huomannut että mitä enemmän tein erään seuran somea, sitä enemmän halusin sitä tehdä. Paremmin, nopeammin, tehokkaammin ja ennenkaikkea; seuraajille, faneille ja uusille ihmisille lajin ulkopuolelta. Koukkuun tähän jää, ainakin jos on vähänkään taipumusta nauttia lukujen seuraamisesta, kirjoittamisesta tai erilaistan ihmisten tarinoiden jakamisesta 😉

 

 

 

Päätoimena puuhastelu – sivutoimena ikuinen jonkun etsiminen

Kaikki alkoi tästä.

Tavallaan sivusin asiaa jo edellisessä kirjoituksessa, mutta en tunnu vain pääsevän ajatusmallista eroon ja kolumni kummittelee päässäni vähän väliä. Edes uusi työ ei saa tätä sporttihommaa pois systeemistäni ennenkuin saan siirrettyä ajatukseni näppäimistöltä näkyville.

Korisliiga on ollut itselleni ennen jonkinlainen esimerkki siitä, miten asiat näyttävät ainakin päällisin puolin toimivan. Kokemukseni todellisesta korisliigaelämästä ovat hyvin hyvin rajalliset, joten lienen aika metsässä tämän suhteen. Olen samaan aikaan tietyllä tavalla pettynyt mutta toisaalta realistinen oma itseni miettiessäni, että miksi ihmeessä koripallollakaan olisi tilanne toisenlainen? Mikä olisi suojellut koripalloakaan ylemmältä liittotasolta tulleelta viestiltä siitä, että päätuote onkin joku aivan muu kuin suurimman osan vuodesta kattava Korisliiga? ”Mennään Susijengi edellä”; ehkä, mutta mennään puuhun se kuuluisa peräsin edellä.

Suomalainen koripallo elää minusta hienoa kautta, on elänyt jo hetken aikaa, ilman että ajatus on vain kohdistettu Susijengiin. Susihuumaan on syynsä, mutta kyllähän Korisliiga itsessään tuottaa aikamoisia timantteja seurattavaksi muutenkin. Vai mitä mieltä olette Vilppaan nousutarinasta ja seuratoiminnasta yleensä puhumattakaan huikeasta Vilpas Ultras:sta joka huomataan missä he ikinä kulkevatkaan? Suomalainen urheilufanien esiinmarssi on saamassa hienoa nousua, Ultras etunenässä.

Minkä takia siis taustalla puuhastellaan ja Joku on aina etsimässä Jokua , joka on luvannut tehdä sen kaiken josta sovittiin edellisessä kokouksessa? Koripalloliiton sivuilta löytyy iso nippu ihmisiä, joiden soisi olevan työssään laji-ihmisiä. Sokeutuuko laji-ihminen omaan lajiinsa kun siitä tulee työ? Toivottavasti ei. Itse ainakin koin, että kun sain olla todella lajini ytimessä, ymmärsin miten paljon käyttämättömiä resursseja, madollisuuksia ja ideoita löytyi. Kyynikko takarivistä huutaa ensimmäiseksi, että kun ne maksavat. Realisti näppäimistön takaa kysyy että kysyitkö mitä ne olisivat maksaneet ja mikä olisi ollut mahdollinen lopputulos? Ollaanko siis koripalloliitossakin nukahdettu sudenkuoppaan ja todettu että mennään huuman jälkihöyryillä ja mietitään sitten joskus jatkosuunnitelmaa. Toiveena samalla että kyllä Korisliiga pyörii kun se on pyörinyt aina ennenkin, ilman sen kummempia panostuksia tai vastavuoroista keskustelua.

Voisin jotenkin urheilufanaatikkona antaa anteeksi että seuratoimijat pyörivät puuhasteluongelman parissa vuodesta ja kaudesta toiseen (oikeasti en anna anteeksi), mutta se, että elinvoimaisen lajin liittotasolta ilmenee samaa on jo hävettävää. Tässä asiassa en oikeastaan tunne minkäänlaista rajoitetta sen suhteen, ettenkö voisi nimetä suoraan nytkin muutamia seuroja joissa puuhastelun kulttuuri on enemmän tapa kuin että sille oikeasti yritettäisiin tehdä jotain. En kuitenkaan halua tehdä niin, koska itse seuratoimijana tiedän että jokainen tekee varmasti parhaansa, kaikkensa ja vielä vähän sen ylikin. Joskus vaan pitäisi sen kuuluisan Jonkun tulla ja laittaa piste puuhastelulle ja aloittaa todellinen tekeminen yhdessä ja järjestelmällisesti.

Mitä kun kyseessä on liittotason puuhastelu? Mitä sille voi tehdä? Oman lajini keskustelupalstan vakiolause tuntuu olevan että mene kokouksiin/seurapäiville/seurasi toimintaan ja kymmenen muuta ehkä hyvääkin ideaa. Ne eivät kuitenkaan riitä. Ei jokaisen urheilua miettivän tai seuraavan tarvitse missään nimessä alkaa tältä istumalta liittoaktiiviksi tai edes seura-aktiiviksi. Haluan itse mielelläni pitää kyseiset aktiivit ainakin katsomossa tai TV:n äärellä mutta millä sen teen jos liittotasolta asti homma tuntuu paikoitellen falskaavan ja uppoavaa laivaa tilkitään reikäisillä apuvälineillä? Miten koripalloporukka pystyy suhtautumaan luottavaisesti omaan liittoonsa jos se toteaa että ei meitä oikeastaan kiinnosta kuin se että sudenkuoppa pysyy lämpimänä ja Susijengillä riittää vientiä- sen muutaman pelin verran vuodessa. Kuitenkin samat pelaajat pelaavat ohessa eri liigoja ja omaa Korisliigaamme.

Seuraavasta olen kolumnin kirjoittaneen Petri Siitosen kanssa täysin samaa mieltä. Haluaisin nähdä tämän edes testimielessä josko meillä riittäisi tähän tekijöitä ? ”Pitäisikö seurojen ottaa vetovastuu itselleen irtaantumalla osittain tai jopa kokonaan liiton alaisuudesta. Muodostaa oma liiga ja oma johto, jossa päätöksenteosta ja toiminnasta vastaavat seuraihmiset? Tuotakin kokeiltiin joskus aikoinaan, mutta se ei ainakaan silloin ottanut tulta alleen. Tekijöitä ei riittänyt.”

Urheilujohtamisen avaimet olisivat nyt tarjolla ehkä koeajaksi. Kuka uskaltaa koittaa aukeaako ovi vai tuleeko karkoitus saarelta kuten realityissä on tapana? Itse jään ainakin mielenkiinnolla seuraamaan mitä koripalloliitossa, miksei muuallakin, tapahtuu..

 

 

 

 

Miksi meitä rajoitetaan?

Parisen viikkoa sitten Mikko Mäntylä twiittasi lauseen, joka jäi hyvällä tavalla kummittelemaan mieleeni.

”Tavoitteita tukevat laadukkaat sarjajärjestelmät ja koulutukset”. Siitä se ajatus sitten lähti..

 

Missä vaiheessa olemme ajautunut tähän tilanteeseen että liittotasolta määritellään kuka ja ketkä saavat pelata ja missä sarjassa ja minkälaista liigaa? Miksi kehittymistä ja eteenpäin menoa rajoitetaan jopa sanktioimalla? Mikäli Suomi ja kansallinen taso ei enää vastaa tarvetta, niin miksi pelaaminen muualla Euroopassa on äärimmäisen vaikeaa, ellei jopa sanktioitua? Sanktiot saattaisin ymmärtää vielä siinä muodossa, että ne koskisivat vain pelaajia ja/tai valmentajia. Se, että koko seura saatetaa uhata sanktioida kansalliselta tasolta ei vastaa mielestäni kenenkään etua. Tähän voisi linkata kohdan aiemmasta kirjoituksestani junnu-urheilusta ja laittaa nuolen. Edesauttaako tämä myöskään juniorien kasvua hyvässä seurassa? Mikäli omassa maassa ei ole tarjolla jotain, miksi sanktioidaan eikä kannusteta edistämään suomalaista urheilua muualla? Tai miksei, oi miksei, olla valmiita kehittämään omaa sarjajärjestelmää siihen suuntaan että se olisi laadukas ja palvelisi leveämmällä rintamalla, ehkä jopa myös ulkomailta tulevia joukkueita?

Ymmärrän että urheilu jos mikä on politisoitunutta, pidin siitä tai en. Eli, EN! Urheilun tietynlainen kaikkeuden ydin on kuitenkin sen ennalta-arvaamattomuus samoin kuin tietynlainen tasa-arvoisuus. Tasa-arvoisuudella tarkoitan sitä, että meillä pitäisi olla vapaa mahdollisuus harrastaa ja kilpailla lajissa, jonka olemme valinneet. Vapaa mahdollisuus ilman, että ylhäältäpäin sanellaan että ei sitä, ei tätä eikä ainakaan tuota. Jos tuo tapahtuu niin tulee sanktioita. Ymmärrän sanktiot siinä vaiheessa, jos kyse on esimerkiksi dopingista tai muusta urheilua epäeettiseen ja epäedulliseen suuntaan ajavasta toiminnasta. En kuitenkaan ymmärrä sitä, että kilpailullisuutta ja kehittymistä rajoitetaan.

Kaikilla pelaajilla ei ole mahdollisuutta päästä tai lähteä yksittäisenä pelaajana pelaamaan muualle. Yksittäisen pelaajan edustus toisessa sarjassa, liitossa ja liigassa kun on täysin tuettavaa toimintaa. Siirtosäännöksiä ei ole sanktioitu. Kansainväliset mahdollisuudet rajoittuvat tällöin useilla omaan seurajoukkueeseen tai satunnaisiin maajoukkuemahdollisuuksiin. Maajoukkuekutsutkaan eivät kasva puussa, joten ainoa kv- mahdollisuus painottuu vahvasti seurajoukkueeseen. Pohjoismaiset ottelut eivät tietyssä vaiheessa myöskään enää ole riittävä haaste, mahdollisuus saatika kiinnosta yleisöäkään. Niiden kautta ei kehity enää seura, ei joukkue eivätkä pelaajat. Tai kehittyy tietysti; vastustaja.

Jotenkin kummasti Jokerit otti ja lähti SM-Liigasta; Siperia opettaa ja KHL kuljettaa joukkuetta pitkin äiti Venäjää ja vähän muuallakin. Liigan terveiset tähän; ? Sinne menivät, pelaavat kiekkoa ja näkevät varmasti hieman muutakin kuin pelkän Hakametsän tai Artukaisten jäähallin. Kannattaako; siihen en osaa sanoa muutakuin sen mitä uutiset välillä muistuttavat että kallista on, rahaa palaa ja viivan alla ollaan satunnaisesti enemmän ja vähemmän miinuksella. Kehittyykö; varmasti. Kuluttaako; aivan varmasti sekä mieltä että kroppaa mutta paineessahan ne timantitkin hioutuvat. Mitä tekee loppu SM-Liiga? Pelaa kiekkoa kuten ennenkin. En usko, että KHL ja SM-Liiga jakavat välttämättä aivan samanlaisia näkemyksiä maailmanpolitiikasta tai urheilujohtamisesta mutta kummasti Jokerien junnut pelaavat samoissa sarjoissa kuin Liiga-joukkueiden junnujoukkueet. Eipä ole paljoa varmastikaan siihen suuntaan sanktiokirves heilunut.

Oma lajini ei tule ehkä ikinä olemaan tilanteessa, että tuottaisimme liikaa massaa pelaamaan. En osaa siis ajatella, että millaista olisi olla tilanteessa että huonoimpia hyviä pelaajia pitäisi pudotella väen vängällä alemmille sarjatasoille tai todeta että valitettavasti muuta tarjottavaa ei ole. Tämän vuoksi on vaikea myös ymmärtää että edelleen hyvin paljon ylhäältä alas suuntautuva urheilujohto, tai yritys johtaa urheilua, ei mene laji edellä.

Olen siis ehdottomasti avoimemman, laadukkaan ja fiksumman sarjajärjestelmän kannalla tai sellaisen muutoksen, joka vapauttaa joukkueita pelaamaan itselleen tasokkaita sarjoja. Tätä kautta tulisi mahdollisuus markkinoida otteluita aivan eri tavalla. Ikuisuusongelma ”aina noi voittaa kaikki” poistuisi, kiinnostavuus ja tätä kautta mahdollisesti näkyvyys lisääntyisi ja mikä parasta; pelaajat ja joukkueet kehittyisivät. Aikamoinen win-win sanoisin.

 

 

 

 

”MISSÄS NE TEIDÄN JUNIORIT ON..? ”

SANA SPORTTIA SUNNUNTAIHIN

Monissa lajeissa tiedetään olevan seuroja, jotka ovat erikoistuneet olemaan kasvattajaseuroja. Jokainen kasvattajaseura tietää tavallaan oman tehtävänsä ja tarkoituksensa. Kaikki pienet tennistähdet ja jääkiekkosankarit ovat aloittaneet jostain. Jokainen heistä muistaa yleensä sen ensimmäisen valmentajansa, kahvilantädin tai jos ei muuta niin kentältä pois häätäneen kenttämestarin. Miksi taas jossain lajeissa sanalla kasvattajaseura on hieman negatiivinen kaiku?

Omassa lajissani, ja varmasti muissakin, tulee välillä eteen seura, jolta puuttuu junioritoiminta lähes kokonaan. Juniorijoukkueita saattaa olla pari, mutta sellaista juniorimassaa ei ole, eikä tule, jolla saataisiin seura ”tuottamaan” itselleen pelaajia vielä aikuisemmalla edustustasolla. Osa seuroista taas on selkeästi saanut junioritoiminnan kukoistamaan ja tietyn ikäryhmän joukkueita saattaa olla useitakin, mutta yleensä ainakin niin että kaikki variaatiot 9- vuotiaden joukkueista aina 19- vuotiaisiin on tarjolla. Mistä tämä johtuu? Mitä teemme, jos junioreita tulee ovista ja ikkunoista seuraan, jolla ei ole tarjota riittävästi valmennusta koko juniorin matkalle? Mitä taas tekee nipulla ammattitaitoisia valmentajia, jos junioreita ei ole kuin kourallinen? Ilman että laatu, tietynlainen kilpailullinen ilmapiiri ja olosuhteet ovat kunnossa, voi olla turha ajatella, että rakennetaan kestävää urheilullista polkua koko seuran tasolla. Olosuhteet voivat olla vaikka miten hienot, mutta turhaksi ne tulevat siinä vaiheessa, kun harrastajia ei ole ja valmennus huutelee tyhjille seinille opetuksiaan. Seura on juuri niin vetovoimainen kuin menestys ja sitoutunut tekeminen sitä ulospäin näyttää.

Lajini harrastajamäärät ovat olleet enemmän ja vähemmän kasvussa koko ajan. Olemme siitä erityinen laji, että otamme ilolla vastaan ns. late entry- pelaajat. Puhutaan siis niistä pelaajista, jotka jossain vaiheessa miettivät, että ehkä oma entinen laji ei olekaan enää se juttu ja kuitenkin urheilijan sielu kaipaa vielä jotain. Meillä ei sanota EI tässäkään vaiheessa. Kukaan ei katso alaspäin, vaikka ikää olisi 20+ vuotta, kyllä meille mahtuu. Korkeakoulu- ja yliopistojoukkueet ovat tästä myös hyvä esimerkki. Sitä kautta tulee lajiin edelleen hyvää materiaalia, jopa korkeimmalle SM- tasolle asti. Toisaalta osalle riittää myös alemmat sarjatasot, sillä laji itsessään tarjoaa paljon muitakin mahdollisuuksia. Late entry- pelaajien vahvuus on yleensä siinä, että heiltä löytyy tietynlainen sisäinen pelaamisen, urheilun ja treenaamisen kipinä ja taito. Sitä ei tarvitse heihin enää istuttaa ja maanitella esiin. Se, mikä jää valmentajien, seurojen ja yhteisön tehtäväksi, on opettaa pelin idea. Opettaa siis työelämästä tuttu substanssiosaaminen.

 

Jos toisesta päästä saamme mukaan muiden lajien ”drop-outteja” niin herää kysymys; Minne omat drop-outtimme menevät? Ja ennen kaikkea, miksi?

Itse aloin miettiä asiaa tarkemmin, kun olin joskus tilanteessa, että melkein kaksi ikäkausijoukkuetta vain hävisi. Eihän sellainen saisi tapahtua kenenkään huomaamatta, tai niin, ettei siitä olisi ollut viitteitä aiemmin. Kaikilla oli vain ollut kädet ja silmät niin täynnä sitä kuuluisaa kaikkea muuta urheilun taustatoimintaa, että kyseinen asia oli vain jotenkin tapahtunut. Tosiasiassa, kyllähän sen nähtiin tulevan Daruden Sandstromin lailla kohti, mutta siinä kohtaa oltiin jo vähän myöhässä. Tässä tarinassa oli sinällään onnellinen loppu, että kaikki oli kuitenkin opiksi ja suurempi pohjakosketus saatiin vältettyä junioreiden kohdalla. Se kuitenkin laittoi ajattelemaan; kenen vastuulla on se, että pelaajia seurataan myös yksilötasolla, vaikka ollaankin joukkuelajissa? Kuka ottaa asiakseen sanoa jotain, kun huomataan että Repa 14- vuotta makaa mieluimmin kotona yksin, kuin tulee treeneihin? Aloin tuolloin pyöritellä päässäni jonkinlaista Isoveli/Isosisko- toimintaa. Aina on joku, joka tulee autolla treeneihin. Joku voi aina ottaa asiakseen soittaa ja kertoa Repalle että ”Moi, mä tuun hakee sut tällä viikolla treeneihin”. Pieni vaiva toiselle, iso merkitys toiselle. Jos Repa sinnikkäästi jaksaa raahautua treeneihin siitäkin huolimatta, että uusin NHL- peli on tullut tai että telkkari näyttää Salkkareiden sadatta uusintakierrosta, on saavutettu jotain. On saatu aikaan jonkinlainen side, yhteys ja sitoutuminen.

Vaikka Repa ei ehkä haluaisi enää pelata, niin tässä vaiheessa on tärkeä hetki muistaa kertoa ja näyttää, että täällä on muutakin mitä voi tehdä. Yhteisöllisyys näyttelee tärkeää roolia. Koskaan ei pitäisi esittää asiaa niin, että jos et pelaa, niin et ole mitään. Mikä on seuralle ja lajille tärkeämpi ihminen kuin se, jolla on jo valmiiksi jonkinlainen side lajiin? Tuomareita ei ole koskaan liikaa, tilastoijia ei ole koskaan liikaa, markkinointia on muistettava tehdä aina ja apukädet tapahtumapäivinä ovat aina arvossaan. Sitoutunut, arvostettu ja iloinen seuraihminen on ylpeä kantamastaan hupparista, jonka olet hänelle kiitokseksi antanut. Hän on arvokkaampi osa kokonaisuuttasi kuin huomaatkaan. Huomaat sen, kun häntä ei ole. Tämä kaikki pienellä henkilökohtaisella ”vaivalla”, kun vain avaa silmänsä eikä anna omien junioreidensa valua toisaalle tekemään tärkeitä asioita..

Mitä sen jälkeen, kun junioreita on harjoitukset pullollaan, valmentajia ja taustatoimijoita riittää ja seura on elinvoimaa täynnä? Sen jälkeen asiat ovatkin hyvin ja voidaan odotella menestystä tulevaksi. Väärin. Asian helppous ei ole siinä, että kun asiat ollaan saatu tietylle asteelle, niin istutaan tukevasti ja odotetaan. Siitä alkaa se todellinen työnteko. Joka hetki muistat, että pitää ylläpitää, kehittää, kiittää ja kurottaa ylemmäs. Et unohda rekrytoida uusia valmentajia tai taustatoimijoita, muistat kasvaa rauhassa ja otat pienet taantumat opiksi. Junioritoiminta jos mikä ei ole 100m pikamatka. Se on maraton joka jatkuu..ja jatkuu..ja jatkuu. Älä kuitenkaan unohda nauttia matkasta. Lopulta meillä kaikilla on valinnanvapaus miettiä mikä on oma reittimme tässä maratonissa.

 

 

POIS MARGINAALISTA- RIKO RAJAT!

Muistatteko kun koulussa opetettiin piirtämään vihkoihin marginaalit? Opettajasta riippuen ne olivat ruutuvihoissa kahden tai kolmen ruudun levyisiä. Ei puolikkaita. Joskus jos erehtyi tekemään vain yhden ruudun levyisen marginaalin, sai vaihtoehtoisesti huutia tai huomasi tehneensä itselleen ansan. Joutui kirjoittamaan paljon pidempiä rivejä täyttääkseen vihkoa.

Annettuja marginaaleja ei saanut myöskään ylittää. Ei saanut kirjoittaa yli, piti tavuttaa fiksusti mutta ei toisaalta myöskään saanut jättää turhaa tilaa ennen ”sivurajaa”. Samaa marginaalia toteutettiin vielä ylioppilaskirjoituksissa ja AMK:n tenteissäkin puhumattakaan nykyisestä Word- ajasta, jolloin kaikki on aseteltu tiukkaan muottiin ja formaattiin.

Minussa elää pieni anarkisti. Muistan punakynät vieläkin, kun kirjoitin liian tummalla lyijykynällä tehtäviä yli marginaalien. Jatkoin vain, kun sana niin mukavasti sopi eikä minua haitannut, jos se nyt vähän ylitti annetun rajan. Samaa toteutan vieläkin. En suostu jäämään paitsioon, sivurajalle tai varsinkaan annettuun positioon ajatuksineni, kun kyse on urheilun kehittämiseen liittyvistä asioista. Haluan tarkoituksella ylittää rajan, tulla yli sivurajalta kentälle kuikuilemaan ja ottamaan riskejä silläkin uhalla että pelaan huonosti. En pelkää jäähyä enkä virheiden liputusta. Nämähän ovat vain ajatuksia. Niillä en pysty todellisuudessa tuhoamaan yhtään peliä, seuraa tai lajia, mutta niiden tullessa ulos jäsennellysti voisin saada aikaan etenemistä, pisteitä ja ehkä jopa voittoja. Missä siis sinun lajisi paikka on? Kentällä neljänsillä yrityksillä ottamassa riskejä vai puolustamassa jo ajatuksen tasolla hävittyä peliä?

Olen urheilun suhteen kohtalaisen kaikkiruokainen. Jenkkifutiksen jälkeen tulee koripallo, lentopallo ja kaikki missä tapahtuu. En erottele lajeja sen mukaan, että joukkue tai pelaaja pärjää tai tekee paljon pisteitä. Minulle tärkeää on se, että koko ajan jotain tapahtuu. Eilen aamulla huomasin googlettavani aussifutista ja alamäkienduroa. Kovia hommia kumpikin. Tämäkin vain siksi, että ajauduin jostain Instagramin uumenista aussifutiksen kuviin ja legendaarista; siitä se ajatus sitten lähti. Alamäkienduroa tuli televisiosta ja homma näytti järjettömän nopealta, rohkealta ja mikä parasta; ilman mitään rajoitteita. Ei ollut eritelty, että tuo on tyttöjen hommaa tai tässä pärjää vain pojat. Edeltävässä insertissä 4- vuotiaat natiaiset painelivat crossiradalla niin, että hiekka ja sora pöllysivät. Itse en ehkä enää uskaltaisi mutta jos minulla olisi lapsia niin kannustaisin varmasti kokeilemaan kaikkea tuollaista. Oma isäni kyllä saisi varmasti aamukahvinsa väärään kurkkuun, jos jotain tuollaista näkisi; olihan hän aina sitä mieltä, että kohdallani vain pianonsoitto oli riittävä harrastus ja kaikki muu oli ”turhaa koska eihän tuossa voi menestyä”. Meillä ei siis mitenkään ylevästi oltu kotona urheilun puolesta. Toisaalta; eipä minusta tullut musiikkiluokasta ja intensiivisestä pianotunnilla ramppaamisesta huolimatta (tai sen takia) myöskään muusikkoa. Se toki tarttui että urheilussa ja kilpatanssissa, johon myöhemmin ajauduin, siitä on ollut todella paljon apua kun saa tahdista kiinni eikä tarvitse aina miettiä että kummalla vasemmalla jalalla nämä lähdöt tehdään..

Oman lajini kautta olen ajautunut miettimään, että mitä jos sittenkin itse laitamme itsellemme kasvun ja kehityksen suurimman esteen? Se, että jokaisessa haastattelussa, hakemuksessa, keskustelussa ja lajiesittelyssä muistetaan lähes maanisesti mainita, miten olemme marginaalilaji. Miksi? Eihän meidän sitä tarvitse korostaa? Kuka on alun perin määritellyt mikä on marginaalilaji ja mikä on se harrastajamäärä, että voidaan puhua marginaalilajista? En kuullut kertakaan kyseistä sanaa mainittavan, kun haastattelija kyseli harrastajilta alamäkiendurosta. Minkä karhunpalveluksen lopulta teemmekään lajille, kun itse muistutamme ulkomaailmaa siitä, että meillä nyt vaan on tällainen marginaalilaji. Olisiko siis vihdoin aika myös meidän itsemme, laji- aktiivien, harrastajien, fanien, seuraajien, vihaajien, yrittää jotain muuta polkua? Oman lajinsa vähättely on kuitenkin aina alkeellisin virhe mitä tehdä. Kuka arvostaa ja nostaa jos emme itse?

Annan sinulle hyvä lukija tehtävän. Tämä ei ole vaikea enkä tule jälkeenpäin kysymään, että teitkö sen tai että luitko edes tekstiä tähän asti. Tässä se kuitenkin tulee; Tutustu itsellesi vieraaseen lajiin tai oman lajisi vähemmän tunnettuun seuraan tai joukkueeseen. Käy lukemassa seuran sivuja tai väijymässä Instagramissa kuvia. Ota riski ja tykkää tai jopa seuraa kyseistä seuraa tai joukkuetta. Oman lajin ihmisille antaisin myös spesiaalihomman. Jostain syystä meillä/teillä on vähän paha tapa olla ”tykkäämättä” jostain seuroista/joukkueista koska ne ovat _jotain_. Jokainen voi päätellä itse, että mitä ja miksi. Haluan kuitenkin toistaa itseäni ja kirjoittaa sen mitä aiemminkin. Kaikki tämän lajin ihmiset tietävät sen, että jefupallo on jefupallo Rovaniemeltä Hankoon. Mennään laji edellä ja annetaan jokaiselle seuralle mahdollisuus tulla pois marginaalista red-zonelle ja scorata historiansa peli; vaikka sitten meidän, sitoutuneiden laji- ihmisten, kautta!