MINÄ- JENNI- URHEILUHULLU

Moi!

Mun nimi on Jenni ja mä olen urheiluhullu. Tarkemmin ehkä urheilu(tausta)toimijahullu. Mun oman rakkauslajin, amerikkalaisen jalkapallon eli jenkkifutiksen eli jefun, suurin pelipäivä Suomen mittakaavassa on tänään. Vaahteramalja on se peli, jonne joka vuosi Vaahteraliigaa pelaavat joukkueet tähtäävät. Vaahteramaljan numero on tänä vuonna XXXIX. Ollaan Vaahteramaljan kanssa saman ikäisiäkin, ehkä se on enne.

Usein puhutaan siitä miten urheilijan polku etenee. On suuria ääriviivoja ja pieniä tarkkoja suunnitelmia sen suhteen, miten asiat menevät kun polkua kulkee. Haluaisin kuitenkin kertoa omasta, urheilutoimijan, polustani ehkä hieman.

Olen saanut olla mukana jefussa monissa eri rooleissa 15 vuotta. Loppua ei näy ja toivottavasti seuraavat vuodet ovat vain aina parempia.

Tänään kumpikaan Vaahteramaljassa pelaavista joukkueista ei ole ”minun joukkueeni”. Se ei kuitenkaan estä minua menemästä peliä seuraamaan. Otan sen riskin että kastun sukkiani myöten katsomossa ja olen seuraavan viikon kipeänä ja ääni käheänä- tiedän että kaikki on sen arvoista. Ne jotka eivät riskiä ota virittävät Ruutu- palvelusta pelin ilmaiseksi katsottavaksi ja hakevat sohvalle hyvää syötävää ja nauttivat pelistä, lämpimässä.

Molemmissa joukkueissa on mun omia laji-ihmisiä. Ne on niitä ihmisiä jotka olen oppinut tuntemaan oman polkuni varrella. Osa on ollut siinä kokoajan, osa on tullut tutuksi muualla, osa on pelannut omassa kotiseurassani ja osaan on saanut tutustua maajoukkueen kautta. Jokainen noista ihmisistä on syy miksi olen katsomossa. Jokainen heistä jakaa saman intohimon ja palon meidän rakkauslajiin; siitä huolimatta että minä en ole kenenkään heidän joukkueessaan enkä edes samassa kaupungissa.

Toivon että jenkkifutikseen saadaan se yhteisöllisyys takaisin, joka siinä on aikanaan ollut. Itse en osaa enää ajatella lajia vain tietyn seuran tai pelitapahtuman kautta. Ajattelen aina ensin lajia. Mitä laji tästä saa? Miten laji tästä kehittyy? Miten saisin tätä eteenpäin? Voisinko vielä tehdä jotain? Jenkkifutis on samanmuotoinen Rovaniemeltä Hankoon ja kaikki me laji-ihmiset sytytään siitä.

Jostain syystä olen viimeisen puolenvuoden ajan pyörittänyt ajatusta että mitä jos urheiluseuran yhtiöittää. Tekee sen kultaisesta kärkijoukkueesta osakeyhtiön? Joka päivä keksin 10 syytä miksi, samana päivänä keksin 20 syytä miksi ei todellakaan. Opintoni eivät ole menneet hukkaan sillä realisti-pessimisti-kyynikko sisälläni pitää minut vielä aisoissa. Sinä päivänä kun KYLLÄ- syyt ohittavat ÄLÄ TEE SITÄ- syyt niin teen sen. Lupaan. Onko se elinaikanani? En tiedä. Jääpä jollekin muulle tehtävää..

Jokainen pelaaja (ja tietysti valmennus) joka tänään astuu Telia 5G- Areenalle tavoittelemaan Vaahteramaljaa on työmääränsä takia ansainnut kaiken vilpittömän ihailuni ja kunnioitukseni. Sivusta seuranneena tiedän myös miltä tuntuu olla se ikuinen kakkonen. Tai kolmonen. Tai ei koskaan päästä edes Maljaan. Kaiken tuon vuoksi, noiden pelaajien, joukkueiden ja taustatoimijoiden jaksan itse vuodesta toiseen syttyä lajille. Ei ole mitään syytä miksi en olisi edelleen valmis teippaamaan nilkkoja, printtaamaan kerta toisensa jälkeen väärin kirjoittamiani aikatauluja ja pelaajalistoja uudelleen. Ei ole mitään syytä mikä saisi minut sanomaan joskus EI kun kysytään että tuletko vielä auttamaan kun kaivataan sitä ihmistä joka vain tekee kun muilta alkaa voimat ja kädet loppua. Jostain syystä me urheilun taustatoimijat ollaan siitä harvinaista porukkaa että osataan vastata kysymyksiin ennen kuin niitä kysytään, tiedetään aina missä kaikkien kadonneet kengät ja hammassuojat on ja osataan olla hiljaa läsnä kun on sen aika.

Jos et jaksanut lukea kirjoitusta niin katso edes kuva. Se on Samppa Toivosen ottama heinäkuun EM-kisoista jotka pelattiin muuten Suomessa. Tiesittekö sitä? Jotta pelaaja saa tuon tunteen, saa vain pelata, saa olla urheilija ja joukkue voi keskittyä olennaiseen olen tänäänkin valmis huutamaan, kannustamaan, itkemään ja olemaan läsnä näille kaikille lajitovereilleni.