POIS MARGINAALISTA- RIKO RAJAT!

Muistatteko kun koulussa opetettiin piirtämään vihkoihin marginaalit? Opettajasta riippuen ne olivat ruutuvihoissa kahden tai kolmen ruudun levyisiä. Ei puolikkaita. Joskus jos erehtyi tekemään vain yhden ruudun levyisen marginaalin, sai vaihtoehtoisesti huutia tai huomasi tehneensä itselleen ansan. Joutui kirjoittamaan paljon pidempiä rivejä täyttääkseen vihkoa.

Annettuja marginaaleja ei saanut myöskään ylittää. Ei saanut kirjoittaa yli, piti tavuttaa fiksusti mutta ei toisaalta myöskään saanut jättää turhaa tilaa ennen ”sivurajaa”. Samaa marginaalia toteutettiin vielä ylioppilaskirjoituksissa ja AMK:n tenteissäkin puhumattakaan nykyisestä Word- ajasta, jolloin kaikki on aseteltu tiukkaan muottiin ja formaattiin.

Minussa elää pieni anarkisti. Muistan punakynät vieläkin, kun kirjoitin liian tummalla lyijykynällä tehtäviä yli marginaalien. Jatkoin vain, kun sana niin mukavasti sopi eikä minua haitannut, jos se nyt vähän ylitti annetun rajan. Samaa toteutan vieläkin. En suostu jäämään paitsioon, sivurajalle tai varsinkaan annettuun positioon ajatuksineni, kun kyse on urheilun kehittämiseen liittyvistä asioista. Haluan tarkoituksella ylittää rajan, tulla yli sivurajalta kentälle kuikuilemaan ja ottamaan riskejä silläkin uhalla että pelaan huonosti. En pelkää jäähyä enkä virheiden liputusta. Nämähän ovat vain ajatuksia. Niillä en pysty todellisuudessa tuhoamaan yhtään peliä, seuraa tai lajia, mutta niiden tullessa ulos jäsennellysti voisin saada aikaan etenemistä, pisteitä ja ehkä jopa voittoja. Missä siis sinun lajisi paikka on? Kentällä neljänsillä yrityksillä ottamassa riskejä vai puolustamassa jo ajatuksen tasolla hävittyä peliä?

Olen urheilun suhteen kohtalaisen kaikkiruokainen. Jenkkifutiksen jälkeen tulee koripallo, lentopallo ja kaikki missä tapahtuu. En erottele lajeja sen mukaan, että joukkue tai pelaaja pärjää tai tekee paljon pisteitä. Minulle tärkeää on se, että koko ajan jotain tapahtuu. Eilen aamulla huomasin googlettavani aussifutista ja alamäkienduroa. Kovia hommia kumpikin. Tämäkin vain siksi, että ajauduin jostain Instagramin uumenista aussifutiksen kuviin ja legendaarista; siitä se ajatus sitten lähti. Alamäkienduroa tuli televisiosta ja homma näytti järjettömän nopealta, rohkealta ja mikä parasta; ilman mitään rajoitteita. Ei ollut eritelty, että tuo on tyttöjen hommaa tai tässä pärjää vain pojat. Edeltävässä insertissä 4- vuotiaat natiaiset painelivat crossiradalla niin, että hiekka ja sora pöllysivät. Itse en ehkä enää uskaltaisi mutta jos minulla olisi lapsia niin kannustaisin varmasti kokeilemaan kaikkea tuollaista. Oma isäni kyllä saisi varmasti aamukahvinsa väärään kurkkuun, jos jotain tuollaista näkisi; olihan hän aina sitä mieltä, että kohdallani vain pianonsoitto oli riittävä harrastus ja kaikki muu oli ”turhaa koska eihän tuossa voi menestyä”. Meillä ei siis mitenkään ylevästi oltu kotona urheilun puolesta. Toisaalta; eipä minusta tullut musiikkiluokasta ja intensiivisestä pianotunnilla ramppaamisesta huolimatta (tai sen takia) myöskään muusikkoa. Se toki tarttui että urheilussa ja kilpatanssissa, johon myöhemmin ajauduin, siitä on ollut todella paljon apua kun saa tahdista kiinni eikä tarvitse aina miettiä että kummalla vasemmalla jalalla nämä lähdöt tehdään..

Oman lajini kautta olen ajautunut miettimään, että mitä jos sittenkin itse laitamme itsellemme kasvun ja kehityksen suurimman esteen? Se, että jokaisessa haastattelussa, hakemuksessa, keskustelussa ja lajiesittelyssä muistetaan lähes maanisesti mainita, miten olemme marginaalilaji. Miksi? Eihän meidän sitä tarvitse korostaa? Kuka on alun perin määritellyt mikä on marginaalilaji ja mikä on se harrastajamäärä, että voidaan puhua marginaalilajista? En kuullut kertakaan kyseistä sanaa mainittavan, kun haastattelija kyseli harrastajilta alamäkiendurosta. Minkä karhunpalveluksen lopulta teemmekään lajille, kun itse muistutamme ulkomaailmaa siitä, että meillä nyt vaan on tällainen marginaalilaji. Olisiko siis vihdoin aika myös meidän itsemme, laji- aktiivien, harrastajien, fanien, seuraajien, vihaajien, yrittää jotain muuta polkua? Oman lajinsa vähättely on kuitenkin aina alkeellisin virhe mitä tehdä. Kuka arvostaa ja nostaa jos emme itse?

Annan sinulle hyvä lukija tehtävän. Tämä ei ole vaikea enkä tule jälkeenpäin kysymään, että teitkö sen tai että luitko edes tekstiä tähän asti. Tässä se kuitenkin tulee; Tutustu itsellesi vieraaseen lajiin tai oman lajisi vähemmän tunnettuun seuraan tai joukkueeseen. Käy lukemassa seuran sivuja tai väijymässä Instagramissa kuvia. Ota riski ja tykkää tai jopa seuraa kyseistä seuraa tai joukkuetta. Oman lajin ihmisille antaisin myös spesiaalihomman. Jostain syystä meillä/teillä on vähän paha tapa olla ”tykkäämättä” jostain seuroista/joukkueista koska ne ovat _jotain_. Jokainen voi päätellä itse, että mitä ja miksi. Haluan kuitenkin toistaa itseäni ja kirjoittaa sen mitä aiemminkin. Kaikki tämän lajin ihmiset tietävät sen, että jefupallo on jefupallo Rovaniemeltä Hankoon. Mennään laji edellä ja annetaan jokaiselle seuralle mahdollisuus tulla pois marginaalista red-zonelle ja scorata historiansa peli; vaikka sitten meidän, sitoutuneiden laji- ihmisten, kautta!

MINÄ- JENNI- URHEILUHULLU

Moi!

Mun nimi on Jenni ja mä olen urheiluhullu. Tarkemmin ehkä urheilu(tausta)toimijahullu. Mun oman rakkauslajin, amerikkalaisen jalkapallon eli jenkkifutiksen eli jefun, suurin pelipäivä Suomen mittakaavassa on tänään. Vaahteramalja on se peli, jonne joka vuosi Vaahteraliigaa pelaavat joukkueet tähtäävät. Vaahteramaljan numero on tänä vuonna XXXIX. Ollaan Vaahteramaljan kanssa saman ikäisiäkin, ehkä se on enne.

Usein puhutaan siitä miten urheilijan polku etenee. On suuria ääriviivoja ja pieniä tarkkoja suunnitelmia sen suhteen, miten asiat menevät kun polkua kulkee. Haluaisin kuitenkin kertoa omasta, urheilutoimijan, polustani ehkä hieman.

Olen saanut olla mukana jefussa monissa eri rooleissa 15 vuotta. Loppua ei näy ja toivottavasti seuraavat vuodet ovat vain aina parempia.

Tänään kumpikaan Vaahteramaljassa pelaavista joukkueista ei ole ”minun joukkueeni”. Se ei kuitenkaan estä minua menemästä peliä seuraamaan. Otan sen riskin että kastun sukkiani myöten katsomossa ja olen seuraavan viikon kipeänä ja ääni käheänä- tiedän että kaikki on sen arvoista. Ne jotka eivät riskiä ota virittävät Ruutu- palvelusta pelin ilmaiseksi katsottavaksi ja hakevat sohvalle hyvää syötävää ja nauttivat pelistä, lämpimässä.

Molemmissa joukkueissa on mun omia laji-ihmisiä. Ne on niitä ihmisiä jotka olen oppinut tuntemaan oman polkuni varrella. Osa on ollut siinä kokoajan, osa on tullut tutuksi muualla, osa on pelannut omassa kotiseurassani ja osaan on saanut tutustua maajoukkueen kautta. Jokainen noista ihmisistä on syy miksi olen katsomossa. Jokainen heistä jakaa saman intohimon ja palon meidän rakkauslajiin; siitä huolimatta että minä en ole kenenkään heidän joukkueessaan enkä edes samassa kaupungissa.

Toivon että jenkkifutikseen saadaan se yhteisöllisyys takaisin, joka siinä on aikanaan ollut. Itse en osaa enää ajatella lajia vain tietyn seuran tai pelitapahtuman kautta. Ajattelen aina ensin lajia. Mitä laji tästä saa? Miten laji tästä kehittyy? Miten saisin tätä eteenpäin? Voisinko vielä tehdä jotain? Jenkkifutis on samanmuotoinen Rovaniemeltä Hankoon ja kaikki me laji-ihmiset sytytään siitä.

Jostain syystä olen viimeisen puolenvuoden ajan pyörittänyt ajatusta että mitä jos urheiluseuran yhtiöittää. Tekee sen kultaisesta kärkijoukkueesta osakeyhtiön? Joka päivä keksin 10 syytä miksi, samana päivänä keksin 20 syytä miksi ei todellakaan. Opintoni eivät ole menneet hukkaan sillä realisti-pessimisti-kyynikko sisälläni pitää minut vielä aisoissa. Sinä päivänä kun KYLLÄ- syyt ohittavat ÄLÄ TEE SITÄ- syyt niin teen sen. Lupaan. Onko se elinaikanani? En tiedä. Jääpä jollekin muulle tehtävää..

Jokainen pelaaja (ja tietysti valmennus) joka tänään astuu Telia 5G- Areenalle tavoittelemaan Vaahteramaljaa on työmääränsä takia ansainnut kaiken vilpittömän ihailuni ja kunnioitukseni. Sivusta seuranneena tiedän myös miltä tuntuu olla se ikuinen kakkonen. Tai kolmonen. Tai ei koskaan päästä edes Maljaan. Kaiken tuon vuoksi, noiden pelaajien, joukkueiden ja taustatoimijoiden jaksan itse vuodesta toiseen syttyä lajille. Ei ole mitään syytä miksi en olisi edelleen valmis teippaamaan nilkkoja, printtaamaan kerta toisensa jälkeen väärin kirjoittamiani aikatauluja ja pelaajalistoja uudelleen. Ei ole mitään syytä mikä saisi minut sanomaan joskus EI kun kysytään että tuletko vielä auttamaan kun kaivataan sitä ihmistä joka vain tekee kun muilta alkaa voimat ja kädet loppua. Jostain syystä me urheilun taustatoimijat ollaan siitä harvinaista porukkaa että osataan vastata kysymyksiin ennen kuin niitä kysytään, tiedetään aina missä kaikkien kadonneet kengät ja hammassuojat on ja osataan olla hiljaa läsnä kun on sen aika.

Jos et jaksanut lukea kirjoitusta niin katso edes kuva. Se on Samppa Toivosen ottama heinäkuun EM-kisoista jotka pelattiin muuten Suomessa. Tiesittekö sitä? Jotta pelaaja saa tuon tunteen, saa vain pelata, saa olla urheilija ja joukkue voi keskittyä olennaiseen olen tänäänkin valmis huutamaan, kannustamaan, itkemään ja olemaan läsnä näille kaikille lajitovereilleni.