MINÄ, URHEILU JA TASA-ARVO

Olen ollut onnekkaassa asemassa siinä mielessä, että olen saanut harrastaa liikuntaa eri muodoissa lapsesta asti. En ole kuitenkaan ikinä ollut se, joka olisi valittu ensimmäisenä koulussa joukkueisiin tai joka olisi edustanut koulujenvälisissä kilpailuissa vuodesta toiseen. En ollut suosittu urheilijalapsi, joka seura-asu päällään viiletti aamuharjoituksista kouluun ja koulusta seuraavaan harrastukseen. Osa harrastuksista on lama-ajan lapsen pitänyt unohtaa ihan puhtaasti perheen taloudellisen tilanteen vuoksi.

Harrastusvalintani, kyllä, aina täysin itse valitsemani, eivät myöskään aina miellyttäneet ympäristöäni. Olen kuullut mm., että kannattaako tuota harrastaa, kun siinä ei voi menestyä tai että kannattaako tietyn ikäisenä enää harrastaa aktiivisesti, koska tiedossa ei ole enää mitään ammattilaisuraa.

Olen siis harrastanut mm. pyörätuolikilpatanssia niin korkealla Suomen ja jopa Euroopan tasolla, kuin se vain on mahdollista. Kysymys siitä, että onko harrastaminen ollut järkevää, koska menestymisedellytykset eivät ole olleet kysyjän mielestä riittäviä, oli minusta jo alle 20- vuotiaana täysin naurettava. Harrastamiseni ei ole oikeastaan ikinä ollut menestymishakuista – kunnianhimoista kyllä. Se ei kuitenkaan poistanut sitä, ettemme esimerkiksi tanssiparini kanssa olisi harjoitelleet todella intensiivisesti. Minulle (ja parilleni) oli kyse jostain paljon suuremmasta. Siitä, että tätäkin lajia pystyi harrastamaan itselleen sopivalla tavalla ja se oli mahdollista ihan jokaiselle meistä- se oli tasa-arvoista. Kilpailimme samoissa kilpailuissa, joskin omissa luokissamme, kuin ns. perinteiset kilpatanssiparit. Sekään ei ollut alkuun aivan itsestäänselvää.. On ollut siis hienoa olla mukana luomassa jotain uutta ja erilaista.

Kun liikkuu paljon erilaisissa rajapinnoissa urheilun saralla (erityisryhmät tai marginaalilajit esimerkiksi), pääsee usein vastaamaan hyvinkin mielenkiintoisiin kysymyksiin siitä, että miksi tiettyjen ihmisten on tärkeää saada pelata/harrastaa/osallistua juuri ”meidän” lajiimme. Samaan aikaan itse vastustan hyvinkin tiukasti sitä, että kutsun mitään lajia marginaalilajiksi, koska koen sen samalla aina automaattisesti pienentävän lajia turhaan entisestään. Valitettavan usein kyse on puhtaasti tietämättömyydestä ja uusien asioiden pelosta. Koetaan, että ei oma lajimme voi olla erityisryhmien näyttämö, tai miksi marginaalisemman lajin pitäisi ottaa vielä erityisryhmiä huomioon.

Mitä pidemmälle mietin harrastuspolkuani niin huomaan, että olen ilmeisen alitajuisesti aina valinnut mahdollisuuksia, joissa myös muut arvot kuin urheilullinen superihmisyys tai fyysisen suorittamisen äärirajat, pääsevät esiin ja se muu arvo on aika selvästi ollut myös tasa-arvo ja tietynlainen lähestyttävyys.

Pyörätuolikilpatanssista amerikkalaiseen jalkapalloon ja ratsastukseen- siinä on polkua kerrakseen. Strassit ja korot vaihtuivat nappiksiin ja harttareihin ja nykyään kypärään ja turvaliiviin.

Jenni ja jefu

(C) Kati Toivonen

Jokaista em. harrastusta ja lajia kuitenkin leimaa mielestäni hyvällä tavalla tasa-arvo. Tanssiessa ei ollut väliä oliko alla pyörät vai korot, koska tanssi on tanssia muodosta tai liikkumistavasta huolimatta. Amerikkalaisen jalkapallon harrastajakunta on mitä moninaisin. Ei ole väliä aloittaako lajin siinä vaiheessa, kun kypärä näyttää liikuttavan lasta eikä lapsi kypärää, vai siinä vaiheessa, kun esimerkiksi 15 vuotta jääkiekkoa alkaa nuorelle riittää- me otamme vastaan kaikki juuri sellaisena kuin he ovat. Ratsastuksen yksi hienous piilee siinä, että itse eläin ei arvota ratsastajaa sen kautta onko etunimi Riina vai Raimo- sillä kun ei ole mitään väliä. Hevonen ottaa vastaan sinut juuri sellaisena kuin sen vierelle tulet.

Jenni ja Pipa

(C) Jenni Katajamaa

Oman mentorini Suvi Louhelaisen kanssa huomasimme vasta mentoroinnin aloittamisen jälkeen, että taustamme ovat yllättävän samanlaiset eräässä asiassa. Tulemme molemmat lajeista, joissa suurin osa harrastajista on edelleen miehiä. Itselleni tällainen ympäristö on ollut jotenkin aina helpompi myös olla ja ”operoida”. Tätä vasten onkin siis hyvä myös peilata sitä, että nyt käydessäni Naiset Vaikuttajina liikunnan pelikentillä- kokonaisuutta, olenkin ensimmäistä kertaa aikoihin ympäristössä, jossa osallistujat ovat- yllättäen- naisia.

Ehkä tässä on myös paikka nostaa esiin se, että tällä hetkellä toimiessani jenkkifutisseuran puheenjohtajana minulla on ilo myös saada ympärilleni hallitus, jossa on yksi mies ja kuusi naista (seitsemän, jos minut lasketaan mukaan). Normaalisti kun hallituskokoonpanot tuppaavat olemaan huomattavasti enemmän kallellaan toiseen suuntaan.

Oman taustani perusteella ajattelen siis olevani tasa-arvoinen jenkkifutarin määrätietoisuudella ja peliälyllä varustettu seuraihminen ja johtaja, joka taklaa haasteen toisensa perään kilpatanssijan sulavuudella.

Antakaa siis itsellenne mahdollisuus harrastaa ja urheilla ihan juuri niin kuin parhaalta tuntuu – ilman ennakkokäsityksiä, ilman ennakkoasenteita tai oletuksia. Ja samaan aikaan, annetaan muille sama rauha tehdä niitä samoja asioita ❤

87741980_10215545648531166_2285903030836527104_o (002)

(C) Anu Tiilikainen

Miltä nyt tuntuu?

Muutama onnittelu, paljon halauksia ja pari otsikon kysymystä. Siinä tiivistetysti viikonlopun yhteenveto.

En osaa vastata miltä nyt tuntuu. En edes tiedä miltä pitäisi tuntua, miltä olisi pitänyt tuntua tai miltä kuuluisi tuntua esimerkiksi viikon pääästä. Olen harvemmin (jos koskaan) voittanut mitään. Ainakaan mitään XL- kokoista tai sellaista, joka on sisältänyt näin paljon latausta, odotusta tai ennakkokäsityksiä. En ole myöskään elämässäni aiemmin taistellut näin kovin oikeastaan minkään vuoksi; taustalla.

Vaahteramalja XL-344

Yhdeksässä kuukaudessa ihmiset saavat aikaiseksi maailmaan lapsen tai lapsia. Siinä ajassa voidaan rakentaa taloja, perheitä, suhteita, erota, karata, hävitä, hiipua ja paljon muuta. Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana olen sanonut enemmän EI kuin KYLLÄ- perustellusti, jäsennellysti, itsepäisesti ja rakenteita ravistellen. Olen luultavasti saanut enemmän kritiikkiä, kyseenalaistamista, kyynisiä kommentteja ja epäuskoa kuin ystäviä, tukijoita tai kanssaeläjiä. Muutos vaan on sellaista; joskus on pakko hoitaa damage control puskutraktorilla kun siimaleikkuri ei ole enää vaihtoehto.

Edelleen olen liiton ja Vaahteramaljan kanssa samanikäinen. XL- ikäinen ja varmasti kokoinenkin 😀 Henkisesti joskus toki tuntuu että asiat ovat paljon isompia ja kantavat niin paljon suurempaa historiaa mukanaan kuin olisi ehkä aina tarpeen? En tarkoita etteikö hienoa historiaa tulisi varjella, suojella ja kunnioitaa mutta voisiko sitä samaan aikaan kehittää, käyttää opiksi ja poimia sieltä ne parhaat asiat?

Jenkkifutiksen seuraajat haluavat että seuramme miesten edustusjoukkue pelaisi ”tasolleen kuuluvaa sarjaa”. Pelaisimme toki, mutta se ei ole pelkästään minusta/meistä kiinni oleva asia. Talouden pitää olla timanttisessa kunnossa että Vaahteraliigan lisäksi voidaan järkevästi kuvitella pelattavaksi jotain muuta sarjaa. Se vaatii sen, että joukkueen rosterin pitää myös olla laajuudeltaan sellainen, että se on mahdollista. Samaan aikaan pitää muistaa että miehillä 2020 on EM- kisavuosi (joka sekin on räjäytetty aivan uuteen uskoon) ja se puolestaan tarkoittaa hyvin monelle pelaajalle sekä valmentajalle vielä lisää tekemistä niin off-seasonilla kuin itse kaudella. Siihen kun haluttaisiin lisätä vielä kv-pelejä, kv-sarjaa tai muita rinnakkaisia otteluita; ollaan aikamoisessa karusellissa. Varsinkin kun EM- kisoista tihkuu hyvin vähän tietoa, päivämääriä ja muuta tärkeää.

Paljon mahdollistuisi Eurojackpot- voitolla, en kiellä sitä. Voisi palkata valmennusta, taustatoimijoita ja rakentaa omat treenitilat ja olla vieläkin ammattimaisempi. Edelleen saattaisin miettiä vaaleanpunaisia peliasuja 😉 Se, mitä lottovoitto ei toisi ja mitä ei rahalla saa on yhteisöllisyys. Maksetut ”ystävyyssuhteet” ovat harvoin kestäviä. Tai ainakaan kovinkaan rakentavia. Selkääntaputtelijatkin kaikkoavat yleensä aika nopeasti kun raha loppuu. Yhtään todellista jenkkifutis-lajihullua-vapaaehtoista en ehkä saisi maksettuna sellaisena kuin (me) tällä hetkellä olemme.

Olemme taistelleet palstatilasta ja näkyvyydestä aina mediassa. Yht äkkiä olimme tilanteessa jossa lähes oma-aloitteisesti meistä kauden aikana kirjoitti HS Urheilu, HS, IS Urheilu, Aamulehti, Elmo-lehti … Jotain on siis liikahtamassa urheilutoimituksissa ja se on hienoa!

Vaikken XL- viikonlopusta osaisi ikinä vastata mitään järkevää tai mullistavaa niin yhden asian tulen sanomaan siitä aina: Suomalainen Pelinrakentaja. Sen kerron aina, joka kerta ja niin kauan kuin joku erehtyy mitään siitä kysymään.

Vaahteramalja XL-322 (1)

Kuvat: Jari Turunen

 

 

 

 

 

 

 

Urheilua kameran linssin läpi

Järjestyksenvalvojia, kuvaajia, jokapaikanhöyliä, tuomareita, juomahemmoja, huolto, fysioterapeutit, fysiikkavalmentajat, kahvinkeittäjät, autokuskit ja monet muut. Ilman heitä, eivät urheilutapahtumamme olisi sitä, mitä ne ovat nykyisellään. Oletko koskaan miettinyt miten tietyt henkilöt tekevät juuri sitä mitä tekevät? Miten tuo tuomari on tullut lajin pariin, miksi tuo kahvinkeittäjä jaksaa olla täällä vuodesta toiseen ja mikä kiehtoo kuvaajaa?

Halusin jututtaa yhtä näistä tutuista kasvoista, johon olet saattanut törmätä joko jääkiekkokaukalon tai jenkkifutiskentän laidalla. Kameran kanssa ja kameran takana, aina valmiina ottamassa juuri ”sitä tiettyä” ruutua.

Samppa Toivonen- olkaa hyvät!

– Kuka on Samppa ?

” Ihan tavallinen tallaaja, joka on päättänyt tehdä omaa juttuaan. Mielummin teen omaa juttuani, kuin olisin juuttunut oravanpyörään. Loppupeleissä olen vaasalaistunut Etelä-Suomalainen. ”

– Koska kamera oli ensimmäistä kertaa kädessä ?

” Varmaan tositarkoituksella noin 8-9 vuotta sitten. IT-alalla alkoi loppua kiinnostus ja tulla seinä vastaan. Kuvaaminen oli hyvä vaihtoehto. Ensimmäinen sudenkuoppa oli tietysti se perinteinen ”Ei se voi olla hankalaa”; kuinka väärässä olinkaan…”

– MIllainen on oma urheilutaustasi ?

” Joskus olen harrastanut mikroautoilua, mutta muuten ei ole juuri urheilutaustaa. Olen kasvanut jäähallilla ja isän työn vuoksi siellä tullut notkuttua enemmän ja vähemmän. IT – alasta tuli aikanaan harrastuksen kautta työ.”

– Jos et kuvaisi mitä tekisit ?

” IT-ala on nähty niin en oikein osaa ajatella mitä muuta vois tehdä. Kai sitä olisi vaan pysynyt IT- alalla.”

– Omasta mielestäsi paras ottamasi kuva ?

” Ehkä sitä ei ole, tai sitä ei ole vielä tullut. Kuvat voivat olla hyviä sekä teknisesti että fiiliksen vuoksi. Hyvä kuva ei teknisesti vaadi välttämättä paljoa. Toistoja se vaatii, kuten muukin huippusuoritus. Action- kuvan ottaminen on simppelimpää, kuin että saa jonkun hyvän fiiliskuvan. Jääkiekon Suomi-sarjasta tuli viime kaudelta yksi todella makea kuva Munsalassa. Että ei ehkä ihan sellainen miljoonayleisön juttu, kuin voisi ajatella että on fasiliteettiä ja väriä ja valoja. Jenkkifutiksessa tulee tunne helposti esiin ja pelaajat näyttävät sen. ”

–  Entä paras tarina jonkun kuvan takana ?

” Kokonaisuutena hauska keikka on ollut kun Denis Godla (jääkiekkomaalivahti) oli tullut Kokkolaan. Oli vähän haasteellista kun Denis ei puhunut englantia ja tulkki oli tsekkiläinen (ja Denis itse slovakialainen) , mutta juttu kulki, joskin vähän hitaasti 😊”

– Läheltä piti- tilanteita urheilua kuvatessa? Juomapullosta päähän , pelaajia syliin tai muuta ?

” Jefussa on muutamasti meinannut tulla kyllä isompaa kasaa päälle, mutta onneksi on itse ollut hereillä. Alle en ole siellä jäänyt. Jääkiekkomailan lapaa ja luistinta tulee aika usein lätkähallilla, joskus joku on meinannut tulla syliin asti. Kun Noora Räty pelasi KJT:ssä, satuin olemaan Seinäjoella kuvaamassa. Rätyä kolattiin vähän rumasti ja taisi siinä hieman loukatakin. Joku  huuteli vaihtoaitiosta että ”ootte te kovia kun kolasitte tytön; TYTÖN”, huutelu jatkui vielä hetken ja koko halli sen kyllä kuuli. Ei siis mitään dramaattista, mutta tunteet kyllä nousevat esiin välillä aika herkästi vaihtoaitioissa.

”KHL- pelaajat tykkää laittaa mailan lapaa objektiivin eteen. Jollekin on pitänyt ihan sanoinkin siitä että ei nyt enää tarttis..”

–  Mikä erottaa urheilun kuvaamisen muusta kuvaamisesta (muuta kuin esim. vauhti) ?

” Ehdottomasti ennakoimattomuus. Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu. Ennakoiminen kuvaamisessa on toki kivaa, vaikka se yleensä menee väärin. Kun osaa hakea oikean paikan ja se kuva natsaa, niin se tuntuu tosi hyvältä. Urheilu on aina ollut läheistä ja tavallaan intohimo. Vaikea ajatella, että kuvaisi jotain muuta yhtä innolla ja kokoajan. Hääkuvaukset tai potrettikuvaukset tuntuvat tosi kaukaiselta. Urheilukuvissa on myös hienoa se, että ensinäkemältä kuvassa ei välttämättä näy mitään erityistä mutta taustalta saattaa löytyä kaikenlaista yksityiskohtaa.”

–  Hienoin / hankalin paikka jossa olet kuvannut tai saanut muuten olla median roolissa mukana ?

” Hienoin on varmaan ollut U19 futiskisat. Järjestelyjen taso oli todella kova, mistään ei huomannut että oli ”pienet” kisat Suomessa. Kaikki oli todella viimeisen päälle. Kokoajan oli fiilis, että mediasta pidettiin huolta. Ovet oli aina auki, ei tarvinnut odotella; selkeästi isojen kisojen fiilis. Kaiken lisäksi futis oli tasollisesti todella hyvää ja plussana se, että Suomi pärjäsi hyvin ja pystyi haastamaan huippumaita. Samanlaista ei ehkä tulla hetkeen näkemään. Kisavärit, liput, kaikki kertoi että täällä pelataan juuri näitä pelejä ja asia laajeni joka päivä aina kaupungille asti.”

” Henkisesti hankalin paikka on ehkä ollut jääkiekon MM- kisat. Kaikki sellaiset turnaukset missä ei asu kotona on tavallaan vaikeita. Kun ajautuu tietynlaisen kuplaan, tulee ihan murmeli- efekti. Siirtymä kotielämään on välillä aika raadollista. Muutamia päiviä menee oikeasti kaivatua ulos sieltä kuplasta ja eroahdistus on välillä kova.”

” Kaikki urheilu on kuitenkin parasta livenä, telkkari ja kuvat eivät saa kerrottua ikinä kaikkea.”

– Minkä kuvauskeikan jälkeen voisit ajatella että ”se oli siinä” ?

” SuperBowlin jälkeen voisi lopettaa kuvaamisen. Jefun kuvaaminen on kivaa; se on kuvaajalle optimaalista ja pääsee liikkumaan ja kuvaamaan erilaisia tapahtumia. Jenkkifutiksessa kuvat kertovatkin ehkä enemmän.”

– Paljonko kuvaajan perussetti painaa…tai kustantaa ?

”Reppu painaa tällä hetkellä n. 11 kg. Kaikenkaikkiaan noin 15kg kulkee aina mukana.”

”Pienen, ei edes huonon auton verran, on tähän saanut kulumaan. Ehkä tosiaan sen Golfin verran.”

Kuvat: Samppa Toivonen

Naantalista Turun kautta Potsdamiin

Ville-Valtteri Suojanen, VV, Viltsu, Suojis, #21reasons. Monta eri nimeä, mutta jokainen jenkkifutista vähääkään seurannut ei ole voinut olla näkemättä tuota takakentän täsmäasetta. Viltsu on myös pelaaja joka esiintyy blogin kansikuvassa.
Nyt Suojanen on lähdössä vaalea harja viuhuen katsomaan miltä meno näyttää Potsdam Royalsissa, GFL:ssä. Yksin ei Suojasen tarvitse matkaan lähteä sillä mukaan lähtee myös Tuomas Tammero, joka auttoi syksyllä 2018 GFL- prosessin alkuun. Löytyy Potsdamista muitakin tuttuja, kun joukkue ilmoitti signanneensa mm. Helsinki Roostersissa ja Vienna Vikingsissa pelaneen Dustin Illetschkon.
Olen itse seurannut Viltsun pelaamista niin Turun kuin maajoukkueenkin sivurajalta sekä katsomosta vuosia. Suojanen on kasvanut pelivuosiensa aikana niin Trojansin kuin maajoukkueenkin luottopelaajaksi. Ei pidä unohtaa, että hän on samalla valmentanut Trojansin naisten joukkuetta menestyksekkäästi.
Viltsun pelaamisen intensiteettiä, iloa ja tunnetta on välittynyt varmasti myös TV- pelien kautta kotikatsomoihin. Viltsu on siis urheilija isolla U:lla, mutta sen lisäksi omaa huikean kyvyn vangita katsojan seuraamaan vain sitä, mitä juuri HÄN siellä tekee. Ehkä Suojasessa on siis tippa showmiehen verta?
Mistä tulee VV Suojanen ja mitä kaikkea hän on aiemmin harrastanut?
”Olen Ville-Valtteri Suojanen ja tulen alunperin Naantalista, mutta olen turkulaistunut hyvin. Nyt valmistaudun kauteen Potsdam Royalsin riveissä, GFL:ssä.
Ennen jenkkifutista pelasin jääkiekkoa, jalkapalloa ja yleisurheilin. Jalkapallo tippui ensimmäisenä, sitten jääkiekko ja yleisurheilu. Yleisurheilu oli mukana 15 ikävuoteen saakka. Jenkkifutis jäi jäljelle, koska olen aina ollut joukkueurheilija ja jenkkifutis on kokonaisvaltaisin joukkuelaji mitä löytyy, joten se sopi minulle paremmin.”
Puolustus vai hyökkäys? Juoksu- vai heittopeli?
”Puolustus tietysti. Puolustuksessa koko yksikön on oltava samalla sivulla, jotta se voi toimia. Pidän myös sen arvaamattomuudesta, kun et tiedä, mitä hyökkäys seuraavaksi tekee.
Valitsen heittopelin; heittopeleissä tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, johon on puolustajana osattava reagoida oikein. Myös isojen pelien mahdollisuus heittopeleissä luo oman jännityksen pelaamiseen.”
Suojanen on peliurallaan saavuttanut paljon, mutta mestaruudet ovat hieman kiertäneet häntä. Maajoukkueen mukana on toki tullut menestystä esim. 2018 EM- kotikisoissa.
”Tavoitteena jenkkifutiksessa minulla on kehittyä mahdollisimman kokonaisvaltaiseksi pelaajaksi. Olisihan se kiva voittaa jokunen mestaruuskin ennen lopettamista” , Suojanen toteaa naureskellen. 
Jenkkifutiksen esikuvat eivät Suojaselta tule NFL:stä vaan ihan perinteisesti Turusta. ”Miikka Riionheimon mentaliteetti ja valmistautuminen peleihin ja kauteen hakee vertaistaan. Seikko Vennelä taas oli nuoren junnun silmissä kentän valovoimaisin pelaaja, joka teki isoja pelejä lähes jatkuvalla syötöllä. Oli suuri kunnia päästä pelaamaan molempien herrojen rinnalla 2008.” Ehkä Viltsu on saanut osan valovoimaansa Seikon perintöjä ja palan Riionheimon mentaliteettiä vuodelta 2008?
Kaikki eivät ehkä tiedä, että jenkkifutiksen ulkopuolella Viltsulla asustelee saman katon alla kaksikin koiraa. Luokanopettajaopinnot ovat siinä vaiheessa, että GFL- komennus tulee tässä kohdassa sopivaan saumaan.
” Odotan kesältä paljon kovatasoisia pelejä ja erittäin laadukkaiden pelaajien kohtaamista. Haluan tuoda omaa osaamistani muun Euroopan tietoisuuteen ja päästä haastamaan Euroopan kovimman liigan tarjoamat vastustajat.” 
Lopuksi vielä Suojasen terveiset.
”Menkää paikan päälle katsomaan paikallisten seurojen pelejä, jenkkifutisjenkkifutis on parasta paikan päällä sarjatasosta riippumatta! Vaahteraliigasta jään kaipaamaan taisteluja vanhoja tuttuja vastaan, kuten Mikko Seppänen, Niko Roiko, Juhani Koivumäki joiden kanssa kanssa ollaan pelattu vastakkain jo ties kuinka kauan.”
Ville-Valtterista sanottua:
”Viltsu on yksi Suomen parhaista omalla pelipaikallaan, pystyen puolustamaan kenttää sivurajalta sivurajalle. Viltsua olen päässyt valmentamaan maajoukkuessa. Erittäin fiksu ja hyvin erilaisia pelitekniikoita omaksuva pelaaja, joka pystyy ratkaisemaan pelejä omalle joukkueelle. Erinomainen Team Player joka pelaa hyvällä fiiliksellä. Lyhyesti Viltsu on pelaaja joka saa joukkuekaverit pelaamaan paremmin.”
 – Pekka Rantala, DB-valmentaja, miesten maajoukkue
”Ville-Valtteri Suojanen on yksi Suomen parhaista tämän hetkisistä takamiehistä. Hän on monipuolinen pelaaja, joka ei jätä ketään kylmäksi. Hän pystyy johtamaan takakenttää omalla esimerkillään. On hienoa nähdä, että hänen tasoinen pelaaja uskaltaa vihdoin mennä omalla urallaan eteenpäin ja tarttua uusiin suurempiin haasteisiin suunnatessaan Saksan GFL liigaan ensi kaudella.”
 – Juha Hakala, DC, Lazio Ducks
”Helppo valmennettava. Omaksuu opetetut asiat nopeasti. Johtajatyyppi/hengenluoja ja siksi oli helppo valinta kapteeniksi. Pystyy kääntämään otteluita henkilökohtaisilla ratkaisuillaan.”
 – Mikko Virolainen, HC Turku Trojans 2014-2016

Onko Essi vuoden seuratoimija 2018?

Halusin omalta osaltani nostaa esiin, miten hienoja ihmisiä omankin lajini parissa on. Laji voisi olla mikä tahansa, mutta lukiessaan tällaisia seuraihmisten historioita, niin tiedän lajin olevan hyvissä käsissä. Jokainen meistä seuratoimijoista on hakannut päätä kiviseinään ja saanut omat haavansa opetellessaan. Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että olemme opetelleet, erehtyneet, oppineet ja jatkaneet. Ikävän usein erehdyksen jälkeen tulee pelkkää tyhjää eikä uskalleta kokeilla edes enää. Seuratoimijan käsiä ei ole ikinä liikaa, yhtään turhaa kysymystä tai nettisivujen ylläpitäjää ei seuroissa ole. Muista kuitenkin että kun jotain lupaat tehdä niin tee se, tai kysy ennen määräpäivää apua jos et ole saanut osaasi hoidettua.

Tässä siis pieni juttu siitä mitä on olla Essi ja kuka se Essi oikeastaan on?

” Moi,

mie oon Essi Kotkasta.

Taustasta sen verran, että olen lukio/ylioppilas pohjalla itseni urheiluhierojaksi opiskellut ja siinä välissä myös intin käynyt. Nykyään kuitenkin opiskelen liikunnanohjaajaksi (AMK) Vierumäellä monimuotototeutuksella eli pääsen etänä Kotkasta käsin tekemään koulutehtäviä.

Vähän joka lajia olen joskus kokeillut, mutta sali ja painiminen on tässä sivussa ollut aktiivisimmin mukana. Liikkumista olen kuitenkin aina rakastanut ja jossain muodossa sitä koko ikäni harrastanut.

Jenkkifutis hyppäsi mukaan kuvioihin jo 10 vuotta sitten ollessani 14-vuotias. Silloin en lajista vielä mitään tajunnut ja nykyään tuntuu, että tajuan vielä vähemmän. Tuntuu välillä, että mitä enemmän pääsen tähän lajiin syvemmälle mukaan, sitä enemmän tajuaa kuinka vähän tästä lajista edes vielä tietää. Se on mielestäni yksi lajin hienouksista. Jefussa on parasta se adrenaliini! En tiedä mitään muuta lajia, missä se kuohahtaa niin voimakkaasti kuin tässä ja se on erittäin voimaannuttava tunne.

Seuratyössä tykkään sen monipuolisuudesta. Olen päässyt mukaan vaikka mihin. Ihan nuorena ravasin Kouvolassa peleissä apuna chaineissä (ketjujengi) ja pallotyttönä.  Roosters– aikana aloitin myös chainissä olemisella, mutta kun kerran päädyin vesitytöksi, niin siitä se sivurajalla oleminen sitten lähti kunnolla. Pääsin jopa miesten joukkueen mukana Ranskaankin asti vesitytöksi.

Kotkassa alkoi toiminta pyörimään 2013 ja siellä aloitin samalla junnujen valmentamisen. Päädyin ohessa valmentamaan  myös Kyamkin (nykyinen Xamk) korkeakoulujoukkuetta. Lisäksi tuli käytyä tuomarikoulutus ja ensimmäiset tuomaroinnitkin sain alle.

Naisten joukkue alkoi Kotkassa herätellä itseään 2015 ja siitä sekin sitten tuli pyöräytettyä käyntiin. Tämän jälkeen päädyin myös seuran hallitukseen. Tykkään suunnittelusta, organisoinnista ja järjestämisestä.

Haastavinta seuratyössä on se työmäärä. Seura-aktiiveja on yleensä todella vähän. Monesti kaikki kaatuukin vain muutaman ihmisen harteille. Viimeisin vuosi onkin ollut ehdottomasti elämäni rankin vuosi. Sen aikana olen vetänyt kahta eri juniorijoukkuetta, ollut naisten joukkueen pelaajavalmentaja, ollut kaikissa miesten peleissä mukana, (jos ei ole naisten tai junioripelien kanssa ollut päällekkäisyyksiä) järjestänyt pelitapahtumia, tuomaroinut peleissä ja ollut mukana jos minkä näköisessä hommassa.. teipparina, vesityttönä, jojona jne. Siihen sitten päälle kaikki puheenjohtajan tehtävään liittyvät asiat mm. tilannut peliasut (joka ei muuten ole lyhyt homma sekään), hoitanut seuran laskut ja raha-asioita, kirjoittanut juttuja nettisivulle, kirjoittanut some-päivityksiä, hoitanut pelaajavahvistuksiin liittyviä toimenpiteitä. Lopuksi sitten vielä päälle talkoilut, vetänyt useat tutustumistunnit kokeilupäiviä kouluille ja aloittanut sekä pyörittänyt Kotkassa Jefukoulutoimintaa. Noh, onhan näitä hommia!

Tämän seuratyön lisäksi tein töitä ja yritin opiskella, kunnes totesin, etten pysty tähän kaikkeen ja jouduin jättämään työkuviot pois, jotta voisin paneutua opintoihin ja saada ne päätökseen. Kuitenkin nyt alkaa helpottaa, kun niin monia asioita on saanut delegoitua eteenpäin ja saanut järjestykseen. Kaikki tämä on kuitenkin pysynyt melko hyvässä järjestyksessä, kun on suunnitellut asiat hyvin ja miettinyt asioita pitkälle. Kalenteri on myös väline mitä ilman en selviä hengissä. Opettelen vielä rauhoittumaan ja sanomaan ei asioille.

  • Miksi jenkkifutis

” Koska se on niin monipuolinen urheilulaji. Siinä tarvitsee lähes kaikkea; voimaa, nopeutta ja älyä. Ja se kuinka monelle erilaiselle ihmiselle tämä laji soveltuu; kuinka niin moni erilainen/kokoinen/pituinen/painoinen voi tätä harrastaa. Kontakti on kivaa ja tietysti se adrenaliinihuuma minkä tästä saa.

Hyökkäys vai puolustus on vaikea kysymys, mutta kyllä mun täytyy vastata, että hyökkäys. Juokseminen on kivaa, mutta kun sen pääsee tekemään pallon kanssa väistellen ja ”törmäillen”, niin voisin tehdä sitä vaikka koko päivän, vaikka kroppa varmaan pistäis jossain vaiheessa kampoihin.

  • Tavoitteista

” Tavoitteet jenkkifudiksessa on nauttia pelaamisesta ja olla paras 😀 Ja sen eteen teenkin nyt todella paljon töitä offseasonilla.

Mun ikuinen rooli on aina ollut olla ”se toinen” ja missään en ole ikinä ollut se paras. Olen kuitenkin monesti miettinyt, että jos jotain hyvää siitä täytyy löytää, niin ei ainakaan ikinä ole liian tyytyväinen ja saa ylläpidettyä motivaatiota tehdä aina entistä enemmän työtä.

Seuratyön tavoitteet on luoda amerikkalaiselle jalkapallolle vakaa jalansija täällä Kotkassa ja rakentaa kestävä organisaatio. Tuoda seuraa esiin ja antaa meidän jäsenille hyvä seura harrastaa tätä lajia.

Opiskelussa tavoitteet on suorittaa liikunnan alan koulutus ja olen myös kiinnostunut luokanopettajan ammatista tulevaisuudessa.

Työkuviot joutuvat hetken vielä odottamaan, mutta mahdollisesti luokanopettaja. Olisihan se mahtia, jos omana aikakautena saisi jo luotua niin vakaan pohjan tälle seuralle, että sillä voisi joskus jopa itsensä työllistää.”

  • Esikuvia jenkkifudiksessa

Lempipelaajat NFL :ssä on Christian McCaffrey ja Aaron Rodgers

Suomessa lajin parissa toimivia henkilöitä, joita arvostan ovat: Jorma Hytönen, Paula Lehtinen, Niclas Carpelan, Juha Hakala, Olli Jussila, Mikko Koikkalainen ja Mika Laurila.

Ja oma isäni Jarmo Söderholm urheilussa ja seuratoiminnassa.
Näitä yhdistää mielestäni hyvin sanat intohimoisuus ja positiivisuus lajiin.

Olli Jussila ansaitsisi mielestäni vielä enemmän huomiota omalle työlleen.

Jenkkifutisterveiset lajin parissa toimiville:

” Kannustetaan ja tuetaan toisiamme, jotka ahertavat seuratyön parissa. Ei pelkästään oman seuran sisällä, vaan myös muualla. Näin teemme meistä kaikista entistä vahvempia. 😊

Essiä voi käydä äänestämässä vakuuttavimmaksi seuratoimijaksi täältä. Nyt on mahdollisuus antaa ääni jenkkifutikselle.

Urheilugaalan sykähdyttävimmän urheiluhetken voit äänestää täältä ja numerohan on #21 Blue Lionsien EM- pronssi.

 

45619516_294369224507762_2911819725963001856_n 45688885_752054638470882_6506991855643656192_n