Miltä nyt tuntuu?

Muutama onnittelu, paljon halauksia ja pari otsikon kysymystä. Siinä tiivistetysti viikonlopun yhteenveto.

En osaa vastata miltä nyt tuntuu. En edes tiedä miltä pitäisi tuntua, miltä olisi pitänyt tuntua tai miltä kuuluisi tuntua esimerkiksi viikon pääästä. Olen harvemmin (jos koskaan) voittanut mitään. Ainakaan mitään XL- kokoista tai sellaista, joka on sisältänyt näin paljon latausta, odotusta tai ennakkokäsityksiä. En ole myöskään elämässäni aiemmin taistellut näin kovin oikeastaan minkään vuoksi; taustalla.

Vaahteramalja XL-344

Yhdeksässä kuukaudessa ihmiset saavat aikaiseksi maailmaan lapsen tai lapsia. Siinä ajassa voidaan rakentaa taloja, perheitä, suhteita, erota, karata, hävitä, hiipua ja paljon muuta. Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana olen sanonut enemmän EI kuin KYLLÄ- perustellusti, jäsennellysti, itsepäisesti ja rakenteita ravistellen. Olen luultavasti saanut enemmän kritiikkiä, kyseenalaistamista, kyynisiä kommentteja ja epäuskoa kuin ystäviä, tukijoita tai kanssaeläjiä. Muutos vaan on sellaista; joskus on pakko hoitaa damage control puskutraktorilla kun siimaleikkuri ei ole enää vaihtoehto.

Edelleen olen liiton ja Vaahteramaljan kanssa samanikäinen. XL- ikäinen ja varmasti kokoinenkin 😀 Henkisesti joskus toki tuntuu että asiat ovat paljon isompia ja kantavat niin paljon suurempaa historiaa mukanaan kuin olisi ehkä aina tarpeen? En tarkoita etteikö hienoa historiaa tulisi varjella, suojella ja kunnioitaa mutta voisiko sitä samaan aikaan kehittää, käyttää opiksi ja poimia sieltä ne parhaat asiat?

Jenkkifutiksen seuraajat haluavat että seuramme miesten edustusjoukkue pelaisi ”tasolleen kuuluvaa sarjaa”. Pelaisimme toki, mutta se ei ole pelkästään minusta/meistä kiinni oleva asia. Talouden pitää olla timanttisessa kunnossa että Vaahteraliigan lisäksi voidaan järkevästi kuvitella pelattavaksi jotain muuta sarjaa. Se vaatii sen, että joukkueen rosterin pitää myös olla laajuudeltaan sellainen, että se on mahdollista. Samaan aikaan pitää muistaa että miehillä 2020 on EM- kisavuosi (joka sekin on räjäytetty aivan uuteen uskoon) ja se puolestaan tarkoittaa hyvin monelle pelaajalle sekä valmentajalle vielä lisää tekemistä niin off-seasonilla kuin itse kaudella. Siihen kun haluttaisiin lisätä vielä kv-pelejä, kv-sarjaa tai muita rinnakkaisia otteluita; ollaan aikamoisessa karusellissa. Varsinkin kun EM- kisoista tihkuu hyvin vähän tietoa, päivämääriä ja muuta tärkeää.

Paljon mahdollistuisi Eurojackpot- voitolla, en kiellä sitä. Voisi palkata valmennusta, taustatoimijoita ja rakentaa omat treenitilat ja olla vieläkin ammattimaisempi. Edelleen saattaisin miettiä vaaleanpunaisia peliasuja 😉 Se, mitä lottovoitto ei toisi ja mitä ei rahalla saa on yhteisöllisyys. Maksetut ”ystävyyssuhteet” ovat harvoin kestäviä. Tai ainakaan kovinkaan rakentavia. Selkääntaputtelijatkin kaikkoavat yleensä aika nopeasti kun raha loppuu. Yhtään todellista jenkkifutis-lajihullua-vapaaehtoista en ehkä saisi maksettuna sellaisena kuin (me) tällä hetkellä olemme.

Olemme taistelleet palstatilasta ja näkyvyydestä aina mediassa. Yht äkkiä olimme tilanteessa jossa lähes oma-aloitteisesti meistä kauden aikana kirjoitti HS Urheilu, HS, IS Urheilu, Aamulehti, Elmo-lehti … Jotain on siis liikahtamassa urheilutoimituksissa ja se on hienoa!

Vaikken XL- viikonlopusta osaisi ikinä vastata mitään järkevää tai mullistavaa niin yhden asian tulen sanomaan siitä aina: Suomalainen Pelinrakentaja. Sen kerron aina, joka kerta ja niin kauan kuin joku erehtyy mitään siitä kysymään.

Vaahteramalja XL-322 (1)

Kuvat: Jari Turunen

 

 

 

 

 

 

 

Urheilua kameran linssin läpi

Järjestyksenvalvojia, kuvaajia, jokapaikanhöyliä, tuomareita, juomahemmoja, huolto, fysioterapeutit, fysiikkavalmentajat, kahvinkeittäjät, autokuskit ja monet muut. Ilman heitä, eivät urheilutapahtumamme olisi sitä, mitä ne ovat nykyisellään. Oletko koskaan miettinyt miten tietyt henkilöt tekevät juuri sitä mitä tekevät? Miten tuo tuomari on tullut lajin pariin, miksi tuo kahvinkeittäjä jaksaa olla täällä vuodesta toiseen ja mikä kiehtoo kuvaajaa?

Halusin jututtaa yhtä näistä tutuista kasvoista, johon olet saattanut törmätä joko jääkiekkokaukalon tai jenkkifutiskentän laidalla. Kameran kanssa ja kameran takana, aina valmiina ottamassa juuri ”sitä tiettyä” ruutua.

Samppa Toivonen- olkaa hyvät!

– Kuka on Samppa ?

” Ihan tavallinen tallaaja, joka on päättänyt tehdä omaa juttuaan. Mielummin teen omaa juttuani, kuin olisin juuttunut oravanpyörään. Loppupeleissä olen vaasalaistunut Etelä-Suomalainen. ”

– Koska kamera oli ensimmäistä kertaa kädessä ?

” Varmaan tositarkoituksella noin 8-9 vuotta sitten. IT-alalla alkoi loppua kiinnostus ja tulla seinä vastaan. Kuvaaminen oli hyvä vaihtoehto. Ensimmäinen sudenkuoppa oli tietysti se perinteinen ”Ei se voi olla hankalaa”; kuinka väärässä olinkaan…”

– MIllainen on oma urheilutaustasi ?

” Joskus olen harrastanut mikroautoilua, mutta muuten ei ole juuri urheilutaustaa. Olen kasvanut jäähallilla ja isän työn vuoksi siellä tullut notkuttua enemmän ja vähemmän. IT – alasta tuli aikanaan harrastuksen kautta työ.”

– Jos et kuvaisi mitä tekisit ?

” IT-ala on nähty niin en oikein osaa ajatella mitä muuta vois tehdä. Kai sitä olisi vaan pysynyt IT- alalla.”

– Omasta mielestäsi paras ottamasi kuva ?

” Ehkä sitä ei ole, tai sitä ei ole vielä tullut. Kuvat voivat olla hyviä sekä teknisesti että fiiliksen vuoksi. Hyvä kuva ei teknisesti vaadi välttämättä paljoa. Toistoja se vaatii, kuten muukin huippusuoritus. Action- kuvan ottaminen on simppelimpää, kuin että saa jonkun hyvän fiiliskuvan. Jääkiekon Suomi-sarjasta tuli viime kaudelta yksi todella makea kuva Munsalassa. Että ei ehkä ihan sellainen miljoonayleisön juttu, kuin voisi ajatella että on fasiliteettiä ja väriä ja valoja. Jenkkifutiksessa tulee tunne helposti esiin ja pelaajat näyttävät sen. ”

–  Entä paras tarina jonkun kuvan takana ?

” Kokonaisuutena hauska keikka on ollut kun Denis Godla (jääkiekkomaalivahti) oli tullut Kokkolaan. Oli vähän haasteellista kun Denis ei puhunut englantia ja tulkki oli tsekkiläinen (ja Denis itse slovakialainen) , mutta juttu kulki, joskin vähän hitaasti 😊”

– Läheltä piti- tilanteita urheilua kuvatessa? Juomapullosta päähän , pelaajia syliin tai muuta ?

” Jefussa on muutamasti meinannut tulla kyllä isompaa kasaa päälle, mutta onneksi on itse ollut hereillä. Alle en ole siellä jäänyt. Jääkiekkomailan lapaa ja luistinta tulee aika usein lätkähallilla, joskus joku on meinannut tulla syliin asti. Kun Noora Räty pelasi KJT:ssä, satuin olemaan Seinäjoella kuvaamassa. Rätyä kolattiin vähän rumasti ja taisi siinä hieman loukatakin. Joku  huuteli vaihtoaitiosta että ”ootte te kovia kun kolasitte tytön; TYTÖN”, huutelu jatkui vielä hetken ja koko halli sen kyllä kuuli. Ei siis mitään dramaattista, mutta tunteet kyllä nousevat esiin välillä aika herkästi vaihtoaitioissa.

”KHL- pelaajat tykkää laittaa mailan lapaa objektiivin eteen. Jollekin on pitänyt ihan sanoinkin siitä että ei nyt enää tarttis..”

–  Mikä erottaa urheilun kuvaamisen muusta kuvaamisesta (muuta kuin esim. vauhti) ?

” Ehdottomasti ennakoimattomuus. Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu. Ennakoiminen kuvaamisessa on toki kivaa, vaikka se yleensä menee väärin. Kun osaa hakea oikean paikan ja se kuva natsaa, niin se tuntuu tosi hyvältä. Urheilu on aina ollut läheistä ja tavallaan intohimo. Vaikea ajatella, että kuvaisi jotain muuta yhtä innolla ja kokoajan. Hääkuvaukset tai potrettikuvaukset tuntuvat tosi kaukaiselta. Urheilukuvissa on myös hienoa se, että ensinäkemältä kuvassa ei välttämättä näy mitään erityistä mutta taustalta saattaa löytyä kaikenlaista yksityiskohtaa.”

–  Hienoin / hankalin paikka jossa olet kuvannut tai saanut muuten olla median roolissa mukana ?

” Hienoin on varmaan ollut U19 futiskisat. Järjestelyjen taso oli todella kova, mistään ei huomannut että oli ”pienet” kisat Suomessa. Kaikki oli todella viimeisen päälle. Kokoajan oli fiilis, että mediasta pidettiin huolta. Ovet oli aina auki, ei tarvinnut odotella; selkeästi isojen kisojen fiilis. Kaiken lisäksi futis oli tasollisesti todella hyvää ja plussana se, että Suomi pärjäsi hyvin ja pystyi haastamaan huippumaita. Samanlaista ei ehkä tulla hetkeen näkemään. Kisavärit, liput, kaikki kertoi että täällä pelataan juuri näitä pelejä ja asia laajeni joka päivä aina kaupungille asti.”

” Henkisesti hankalin paikka on ehkä ollut jääkiekon MM- kisat. Kaikki sellaiset turnaukset missä ei asu kotona on tavallaan vaikeita. Kun ajautuu tietynlaisen kuplaan, tulee ihan murmeli- efekti. Siirtymä kotielämään on välillä aika raadollista. Muutamia päiviä menee oikeasti kaivatua ulos sieltä kuplasta ja eroahdistus on välillä kova.”

” Kaikki urheilu on kuitenkin parasta livenä, telkkari ja kuvat eivät saa kerrottua ikinä kaikkea.”

– Minkä kuvauskeikan jälkeen voisit ajatella että ”se oli siinä” ?

” SuperBowlin jälkeen voisi lopettaa kuvaamisen. Jefun kuvaaminen on kivaa; se on kuvaajalle optimaalista ja pääsee liikkumaan ja kuvaamaan erilaisia tapahtumia. Jenkkifutiksessa kuvat kertovatkin ehkä enemmän.”

– Paljonko kuvaajan perussetti painaa…tai kustantaa ?

”Reppu painaa tällä hetkellä n. 11 kg. Kaikenkaikkiaan noin 15kg kulkee aina mukana.”

”Pienen, ei edes huonon auton verran, on tähän saanut kulumaan. Ehkä tosiaan sen Golfin verran.”

Kuvat: Samppa Toivonen

Naantalista Turun kautta Potsdamiin

Ville-Valtteri Suojanen, VV, Viltsu, Suojis, #21reasons. Monta eri nimeä, mutta jokainen jenkkifutista vähääkään seurannut ei ole voinut olla näkemättä tuota takakentän täsmäasetta. Viltsu on myös pelaaja joka esiintyy blogin kansikuvassa.
Nyt Suojanen on lähdössä vaalea harja viuhuen katsomaan miltä meno näyttää Potsdam Royalsissa, GFL:ssä. Yksin ei Suojasen tarvitse matkaan lähteä sillä mukaan lähtee myös Tuomas Tammero, joka auttoi syksyllä 2018 GFL- prosessin alkuun. Löytyy Potsdamista muitakin tuttuja, kun joukkue ilmoitti signanneensa mm. Helsinki Roostersissa ja Vienna Vikingsissa pelaneen Dustin Illetschkon.
Olen itse seurannut Viltsun pelaamista niin Turun kuin maajoukkueenkin sivurajalta sekä katsomosta vuosia. Suojanen on kasvanut pelivuosiensa aikana niin Trojansin kuin maajoukkueenkin luottopelaajaksi. Ei pidä unohtaa, että hän on samalla valmentanut Trojansin naisten joukkuetta menestyksekkäästi.
Viltsun pelaamisen intensiteettiä, iloa ja tunnetta on välittynyt varmasti myös TV- pelien kautta kotikatsomoihin. Viltsu on siis urheilija isolla U:lla, mutta sen lisäksi omaa huikean kyvyn vangita katsojan seuraamaan vain sitä, mitä juuri HÄN siellä tekee. Ehkä Suojasessa on siis tippa showmiehen verta?
Mistä tulee VV Suojanen ja mitä kaikkea hän on aiemmin harrastanut?
”Olen Ville-Valtteri Suojanen ja tulen alunperin Naantalista, mutta olen turkulaistunut hyvin. Nyt valmistaudun kauteen Potsdam Royalsin riveissä, GFL:ssä.
Ennen jenkkifutista pelasin jääkiekkoa, jalkapalloa ja yleisurheilin. Jalkapallo tippui ensimmäisenä, sitten jääkiekko ja yleisurheilu. Yleisurheilu oli mukana 15 ikävuoteen saakka. Jenkkifutis jäi jäljelle, koska olen aina ollut joukkueurheilija ja jenkkifutis on kokonaisvaltaisin joukkuelaji mitä löytyy, joten se sopi minulle paremmin.”
Puolustus vai hyökkäys? Juoksu- vai heittopeli?
”Puolustus tietysti. Puolustuksessa koko yksikön on oltava samalla sivulla, jotta se voi toimia. Pidän myös sen arvaamattomuudesta, kun et tiedä, mitä hyökkäys seuraavaksi tekee.
Valitsen heittopelin; heittopeleissä tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, johon on puolustajana osattava reagoida oikein. Myös isojen pelien mahdollisuus heittopeleissä luo oman jännityksen pelaamiseen.”
Suojanen on peliurallaan saavuttanut paljon, mutta mestaruudet ovat hieman kiertäneet häntä. Maajoukkueen mukana on toki tullut menestystä esim. 2018 EM- kotikisoissa.
”Tavoitteena jenkkifutiksessa minulla on kehittyä mahdollisimman kokonaisvaltaiseksi pelaajaksi. Olisihan se kiva voittaa jokunen mestaruuskin ennen lopettamista” , Suojanen toteaa naureskellen. 
Jenkkifutiksen esikuvat eivät Suojaselta tule NFL:stä vaan ihan perinteisesti Turusta. ”Miikka Riionheimon mentaliteetti ja valmistautuminen peleihin ja kauteen hakee vertaistaan. Seikko Vennelä taas oli nuoren junnun silmissä kentän valovoimaisin pelaaja, joka teki isoja pelejä lähes jatkuvalla syötöllä. Oli suuri kunnia päästä pelaamaan molempien herrojen rinnalla 2008.” Ehkä Viltsu on saanut osan valovoimaansa Seikon perintöjä ja palan Riionheimon mentaliteettiä vuodelta 2008?
Kaikki eivät ehkä tiedä, että jenkkifutiksen ulkopuolella Viltsulla asustelee saman katon alla kaksikin koiraa. Luokanopettajaopinnot ovat siinä vaiheessa, että GFL- komennus tulee tässä kohdassa sopivaan saumaan.
” Odotan kesältä paljon kovatasoisia pelejä ja erittäin laadukkaiden pelaajien kohtaamista. Haluan tuoda omaa osaamistani muun Euroopan tietoisuuteen ja päästä haastamaan Euroopan kovimman liigan tarjoamat vastustajat.” 
Lopuksi vielä Suojasen terveiset.
”Menkää paikan päälle katsomaan paikallisten seurojen pelejä, jenkkifutisjenkkifutis on parasta paikan päällä sarjatasosta riippumatta! Vaahteraliigasta jään kaipaamaan taisteluja vanhoja tuttuja vastaan, kuten Mikko Seppänen, Niko Roiko, Juhani Koivumäki joiden kanssa kanssa ollaan pelattu vastakkain jo ties kuinka kauan.”
Ville-Valtterista sanottua:
”Viltsu on yksi Suomen parhaista omalla pelipaikallaan, pystyen puolustamaan kenttää sivurajalta sivurajalle. Viltsua olen päässyt valmentamaan maajoukkuessa. Erittäin fiksu ja hyvin erilaisia pelitekniikoita omaksuva pelaaja, joka pystyy ratkaisemaan pelejä omalle joukkueelle. Erinomainen Team Player joka pelaa hyvällä fiiliksellä. Lyhyesti Viltsu on pelaaja joka saa joukkuekaverit pelaamaan paremmin.”
 – Pekka Rantala, DB-valmentaja, miesten maajoukkue
”Ville-Valtteri Suojanen on yksi Suomen parhaista tämän hetkisistä takamiehistä. Hän on monipuolinen pelaaja, joka ei jätä ketään kylmäksi. Hän pystyy johtamaan takakenttää omalla esimerkillään. On hienoa nähdä, että hänen tasoinen pelaaja uskaltaa vihdoin mennä omalla urallaan eteenpäin ja tarttua uusiin suurempiin haasteisiin suunnatessaan Saksan GFL liigaan ensi kaudella.”
 – Juha Hakala, DC, Lazio Ducks
”Helppo valmennettava. Omaksuu opetetut asiat nopeasti. Johtajatyyppi/hengenluoja ja siksi oli helppo valinta kapteeniksi. Pystyy kääntämään otteluita henkilökohtaisilla ratkaisuillaan.”
 – Mikko Virolainen, HC Turku Trojans 2014-2016

Onko Essi vuoden seuratoimija 2018?

Halusin omalta osaltani nostaa esiin, miten hienoja ihmisiä omankin lajini parissa on. Laji voisi olla mikä tahansa, mutta lukiessaan tällaisia seuraihmisten historioita, niin tiedän lajin olevan hyvissä käsissä. Jokainen meistä seuratoimijoista on hakannut päätä kiviseinään ja saanut omat haavansa opetellessaan. Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että olemme opetelleet, erehtyneet, oppineet ja jatkaneet. Ikävän usein erehdyksen jälkeen tulee pelkkää tyhjää eikä uskalleta kokeilla edes enää. Seuratoimijan käsiä ei ole ikinä liikaa, yhtään turhaa kysymystä tai nettisivujen ylläpitäjää ei seuroissa ole. Muista kuitenkin että kun jotain lupaat tehdä niin tee se, tai kysy ennen määräpäivää apua jos et ole saanut osaasi hoidettua.

Tässä siis pieni juttu siitä mitä on olla Essi ja kuka se Essi oikeastaan on?

” Moi,

mie oon Essi Kotkasta.

Taustasta sen verran, että olen lukio/ylioppilas pohjalla itseni urheiluhierojaksi opiskellut ja siinä välissä myös intin käynyt. Nykyään kuitenkin opiskelen liikunnanohjaajaksi (AMK) Vierumäellä monimuotototeutuksella eli pääsen etänä Kotkasta käsin tekemään koulutehtäviä.

Vähän joka lajia olen joskus kokeillut, mutta sali ja painiminen on tässä sivussa ollut aktiivisimmin mukana. Liikkumista olen kuitenkin aina rakastanut ja jossain muodossa sitä koko ikäni harrastanut.

Jenkkifutis hyppäsi mukaan kuvioihin jo 10 vuotta sitten ollessani 14-vuotias. Silloin en lajista vielä mitään tajunnut ja nykyään tuntuu, että tajuan vielä vähemmän. Tuntuu välillä, että mitä enemmän pääsen tähän lajiin syvemmälle mukaan, sitä enemmän tajuaa kuinka vähän tästä lajista edes vielä tietää. Se on mielestäni yksi lajin hienouksista. Jefussa on parasta se adrenaliini! En tiedä mitään muuta lajia, missä se kuohahtaa niin voimakkaasti kuin tässä ja se on erittäin voimaannuttava tunne.

Seuratyössä tykkään sen monipuolisuudesta. Olen päässyt mukaan vaikka mihin. Ihan nuorena ravasin Kouvolassa peleissä apuna chaineissä (ketjujengi) ja pallotyttönä.  Roosters– aikana aloitin myös chainissä olemisella, mutta kun kerran päädyin vesitytöksi, niin siitä se sivurajalla oleminen sitten lähti kunnolla. Pääsin jopa miesten joukkueen mukana Ranskaankin asti vesitytöksi.

Kotkassa alkoi toiminta pyörimään 2013 ja siellä aloitin samalla junnujen valmentamisen. Päädyin ohessa valmentamaan  myös Kyamkin (nykyinen Xamk) korkeakoulujoukkuetta. Lisäksi tuli käytyä tuomarikoulutus ja ensimmäiset tuomaroinnitkin sain alle.

Naisten joukkue alkoi Kotkassa herätellä itseään 2015 ja siitä sekin sitten tuli pyöräytettyä käyntiin. Tämän jälkeen päädyin myös seuran hallitukseen. Tykkään suunnittelusta, organisoinnista ja järjestämisestä.

Haastavinta seuratyössä on se työmäärä. Seura-aktiiveja on yleensä todella vähän. Monesti kaikki kaatuukin vain muutaman ihmisen harteille. Viimeisin vuosi onkin ollut ehdottomasti elämäni rankin vuosi. Sen aikana olen vetänyt kahta eri juniorijoukkuetta, ollut naisten joukkueen pelaajavalmentaja, ollut kaikissa miesten peleissä mukana, (jos ei ole naisten tai junioripelien kanssa ollut päällekkäisyyksiä) järjestänyt pelitapahtumia, tuomaroinut peleissä ja ollut mukana jos minkä näköisessä hommassa.. teipparina, vesityttönä, jojona jne. Siihen sitten päälle kaikki puheenjohtajan tehtävään liittyvät asiat mm. tilannut peliasut (joka ei muuten ole lyhyt homma sekään), hoitanut seuran laskut ja raha-asioita, kirjoittanut juttuja nettisivulle, kirjoittanut some-päivityksiä, hoitanut pelaajavahvistuksiin liittyviä toimenpiteitä. Lopuksi sitten vielä päälle talkoilut, vetänyt useat tutustumistunnit kokeilupäiviä kouluille ja aloittanut sekä pyörittänyt Kotkassa Jefukoulutoimintaa. Noh, onhan näitä hommia!

Tämän seuratyön lisäksi tein töitä ja yritin opiskella, kunnes totesin, etten pysty tähän kaikkeen ja jouduin jättämään työkuviot pois, jotta voisin paneutua opintoihin ja saada ne päätökseen. Kuitenkin nyt alkaa helpottaa, kun niin monia asioita on saanut delegoitua eteenpäin ja saanut järjestykseen. Kaikki tämä on kuitenkin pysynyt melko hyvässä järjestyksessä, kun on suunnitellut asiat hyvin ja miettinyt asioita pitkälle. Kalenteri on myös väline mitä ilman en selviä hengissä. Opettelen vielä rauhoittumaan ja sanomaan ei asioille.

  • Miksi jenkkifutis

” Koska se on niin monipuolinen urheilulaji. Siinä tarvitsee lähes kaikkea; voimaa, nopeutta ja älyä. Ja se kuinka monelle erilaiselle ihmiselle tämä laji soveltuu; kuinka niin moni erilainen/kokoinen/pituinen/painoinen voi tätä harrastaa. Kontakti on kivaa ja tietysti se adrenaliinihuuma minkä tästä saa.

Hyökkäys vai puolustus on vaikea kysymys, mutta kyllä mun täytyy vastata, että hyökkäys. Juokseminen on kivaa, mutta kun sen pääsee tekemään pallon kanssa väistellen ja ”törmäillen”, niin voisin tehdä sitä vaikka koko päivän, vaikka kroppa varmaan pistäis jossain vaiheessa kampoihin.

  • Tavoitteista

” Tavoitteet jenkkifudiksessa on nauttia pelaamisesta ja olla paras 😀 Ja sen eteen teenkin nyt todella paljon töitä offseasonilla.

Mun ikuinen rooli on aina ollut olla ”se toinen” ja missään en ole ikinä ollut se paras. Olen kuitenkin monesti miettinyt, että jos jotain hyvää siitä täytyy löytää, niin ei ainakaan ikinä ole liian tyytyväinen ja saa ylläpidettyä motivaatiota tehdä aina entistä enemmän työtä.

Seuratyön tavoitteet on luoda amerikkalaiselle jalkapallolle vakaa jalansija täällä Kotkassa ja rakentaa kestävä organisaatio. Tuoda seuraa esiin ja antaa meidän jäsenille hyvä seura harrastaa tätä lajia.

Opiskelussa tavoitteet on suorittaa liikunnan alan koulutus ja olen myös kiinnostunut luokanopettajan ammatista tulevaisuudessa.

Työkuviot joutuvat hetken vielä odottamaan, mutta mahdollisesti luokanopettaja. Olisihan se mahtia, jos omana aikakautena saisi jo luotua niin vakaan pohjan tälle seuralle, että sillä voisi joskus jopa itsensä työllistää.”

  • Esikuvia jenkkifudiksessa

Lempipelaajat NFL :ssä on Christian McCaffrey ja Aaron Rodgers

Suomessa lajin parissa toimivia henkilöitä, joita arvostan ovat: Jorma Hytönen, Paula Lehtinen, Niclas Carpelan, Juha Hakala, Olli Jussila, Mikko Koikkalainen ja Mika Laurila.

Ja oma isäni Jarmo Söderholm urheilussa ja seuratoiminnassa.
Näitä yhdistää mielestäni hyvin sanat intohimoisuus ja positiivisuus lajiin.

Olli Jussila ansaitsisi mielestäni vielä enemmän huomiota omalle työlleen.

Jenkkifutisterveiset lajin parissa toimiville:

” Kannustetaan ja tuetaan toisiamme, jotka ahertavat seuratyön parissa. Ei pelkästään oman seuran sisällä, vaan myös muualla. Näin teemme meistä kaikista entistä vahvempia. 😊

Essiä voi käydä äänestämässä vakuuttavimmaksi seuratoimijaksi täältä. Nyt on mahdollisuus antaa ääni jenkkifutikselle.

Urheilugaalan sykähdyttävimmän urheiluhetken voit äänestää täältä ja numerohan on #21 Blue Lionsien EM- pronssi.

 

45619516_294369224507762_2911819725963001856_n 45688885_752054638470882_6506991855643656192_n

 

 

 

 

LÄHES 30-VUOTTA JENKKIFUTISTA

Sky TV:n Gillette Sport tallentui VHS-nauhalle, koska sitä kautta oli mahdollisuus nähdä vilahdus amerikkalaisesta jalkapallosta. Mövenpickin suklaajäätelö hupeni tiuhaa tahtia, kun nuoriherra Hakala tuijotti ihmeissään tuota lajia.

Ei mennyt aikaakaan, kun sama herra hääräsi lippupallojoukkueessa ja pääsi sitä kautta kiertämään maailmaa aina juniorien EM-kisoihin asti Sveitsiin. Tarinan alulle ominaisesti, kultaahan sieltäkin tuli. Pelipaikoista tutuimmiksi tulivat tuolloin pelinrakentaja ja tukimies. Lippupalloa Hakala pelasi 9 vuotta eli ikää oli sen jälkeen ruhtinaalliset 15- vuotta.

Lippupallon kautta siirtymä jenkkifutikseen oli vain ajan kysymys. Siirtymä tapahtui suoraan TAFT:in A- junioreihin, toki samalla pelaten myös B- ja C- junioreissa. Jenkkifutiksessa eniten innosti vauhti, kontakti ja taktiikka. Lippupallossa tuli usein sanomista siitä, että lajille ei ole ominaista pelata aivan niin intensiivisesti kuin Juhalla oli tapana.

TAFT:issa aikaa vierähti vuoteen 2002 asti, ensin lippupallon ja sen jälkeen jenkkifutiksen parissa. Johtamisominaisuudet olivat ilmeisesti jo tuolloin alkaneet nousta pintaan, sillä hyvin usein Hakalan löysi pelinrakentajan ominaisuudessa ohjaamassa niin pelaajia, kuin joskus valmentajiakin. Ei ollut harvinaista, että nuori pelinrakentaja saattoi ilmoittaa valmentajalleen että ”juokse itse omat kierrokses”.

Siirtyminen Roostersiin tapahtui kauden 2002 jälkeen. Kaudella 2003 Hakala pelasi Roostersin A- junioreissa sekä samalla ensimmäisen Vaahteraliiga- kautensa. Vuodesta 2004 löytyy kuvamateriaaliakin, jossa yllättäen nostetaan A- junioreiden voittopokaalia punaisessa pelipaidassa. Jälkiviisaana voisi sanoa että ”siitä se ajatus sitten lähti”.

Roostersin A- junioreiden valmennus tuli kuvioihin vuonna 2005. Valmennusringissä olivat mukana myös eräät Tero Virtanen ja Jens Holmström. Liigapelejä Hakala pelasi vuoteen 2008 asti. Osa kausista oli rikkonaisia armeijan, urheiluvammojen ja nuoren miehen muiden menojen vuoksi. Liigapelejä kertyi kaiken kaikkiaan 34.

Sen lisäksi, että Hakala on pelannut ja valmentanut, on hän samalla siirtynyt perheyrityksen johtoon vuonna 2009. Tämänkin vuoksi pelaaminen itselleen riittävällä tasolla, ei ollut enää mahdollista vuoden 2008 jälkeen.

Juha kertoo:

” Kun on aloittanut lippupallon 6- vuotiaana ja tällä hetkellä miettii kaikkea 35- vuotiaana, niin voisi sanoa, että ei kai tästä ole voinut tulla muuta kuin elämäntapa. Jossain vaiheessa sitä on halunnut edistää omaa tietoaan myös lajitietämyksen kautta, mutta myös samalla jakaa jo olemassaolevaa tietoaan eteenpäin. Sitä ne kai kutsuvat valmentamiseksi. Omalle pelaamiselle se on ollut luonnollinen jatkumo. ”

” Kaikista pelaajista ei toki tule aina valmentajia. Osa on taas synnynnäisesti enemmän valmentajia, kuin pelaajia. Jokaista tarvitaan. ”

” Omat pelivuodet ovat koko ajan olleet myös osittain valmentamista. Pelinrakentajana sitä odotettiin jo pelipaikankin vuoksi, mutta muuten se on tullut aika luonnostaan muuallakin. Työelämässä olen ollut ”johtajaroolissa” jo kauan, joten valmentaminen on sinälläänkin luonnollista, vaikka toki täysin erilaista työelämässä”

” Lajirakkautta valmentaminen on siinä missä pelaaminenkin. Siitä vain puuttuu se, että pääsisi vielä itse yrittämään kaikkea sitä, mitä ohjeistaa valmentaessaan muille. Samalla tavalla tuijotan filmiä, katson pelejä, suunnittelen, mietin ja hengitän jenkkifutista, kuin pelatessanikin”

” Tyhmin hetkeni valmentajan on ollut 2013 Tanskassa, kun olimme pelaamassa Söllerödiä vastaan ensimmäistä EFL- peliä. Jouduimme tekemään päätöksen jättää Oskari Lähdeaho kokoonpanosta ulos, koska häntä ei löytynyt 55 pelaajan rosterista. Oskari itse kuittasi asian sanomalla ”OK”. Itselle siitä tuli todella ikävä olo ja Oskarin olisi ollut kyllä täysin oikeutettua huutaa vaikka muutama iso kirosana. ”

” Kaikista mestaruuksista huolimatta parasta ovat hetket , jolloin pystyt laittamaan pelaajan sellaiseen tilanteeseen missä hän menestyy ja pärjää ja valmennuksen jälki näkyy pelaajan otteissa. Siitä kai valmentamisessa on aina kyse. ”

” Mestaruusputken jälkeen on ollut hyvä miettiä valmentamista itsessään, sekä sitä, että jos sitä vielä haluaa tehdä, niin missä sen tekee. Halu valmentaa ei ole sammunut missään vaiheessa, mutta tunne siitä, että voisi yrittää antaa vielä enemmän itsestään, on kasvanut.”

Miksi siis ulkomaille ?

” Vaahteraliiga on nähty. Ottelutapahtumat ovat samoja, otteluparit ovat samoja, liiga ei ole kehittynyt mihinkään ja tällä hetkellä näihin ei ole näkyvillä muutosta. Kauden 2018 Vaahteraliiga ei tarjonnut pelillisesti haasteita eikä myöskään itselle valmennuksellisesti. Kauden 2018 kohokohta ehkä koko joukkueelle oli Charity Bowl- ottelu Vienna Vikingsia vastaan huhtikuussa. Tässä vaiheessa sitä kai vielä toivoi, että vuodessa asiat KV-pelien suhteen olisivat muuttuneet suotuisampaan suuntaan ja seuralla olisi ollut todellinen mahdollisuus päästä mittaamaan tasoa esimerkiksi GFL- joukkueita vastaan. Liittohan oli lopulta kovin eri mieltä tästäkin asiasta. ”

Miksi Italiaan ja takaisin Roomaan ?

” 2017 kaudesta jäi keskeneräisiä asioita, jotka haluan viedä loppuun. Koko kausi tuolloin itsessään oli vähintäänkin sekava ja kaoottinen, mutta samalla se sytytti valmennuskipinän uudelleen. Italiassa on selkeästi enemmän tarvetta valmennukselleni ja sitä haluan tehdä. Koen, että Italiassa voin pääsääntöisemmin keskittyä pelkästään lajivalmennukseen, joka on ensisijainen intohimoni. Pelikauden kesto on myös optimaalisempi perheeni ja yritykseni kannalta. Pääsen siis jo viimeistään heinäkuun puolessa välissä takaisin Suomeen ja miettimään mitä kesällä kuuluu tehdä. ”

 

Juhasta sanottua:

Mun mielestä Juhan parhaat ominaisuudet päävalmentajana liittyy siihen, että se pyörittää yritystä. Eli se osaa päättää asioita ja osaa neuvotella. Täähän alkaa kuitenkin osittain tietyllä tavalla olemaan bisnestä. Juhahan ei oo mikään huraa-henkinen kansankiihottaja. Mutta se osaa luoda ympäristön, missä toisaalta täyttyy kilpailulliset tavoitteet, mutta toisaalta on hauskaa. Ehkä se osaa sen päävalmentajan perusprinsiipin, että pitää ympäröidä itsensä oikeilla ihmisillä ja sitten antaa niiden valmentaa. Yksin ei kuitenkaan pysty kaikkea tekemään.” Heikki Hiski Kuusela

 ” Kahdella sanalla sanottuna Juha vahvuudet valmentajana ovat lajiosaaminen ja johtajuus. Hän osaa lajin fysiikasta, pelipaikka valmentamiseen ja puolustuksen sekä hyökkäyksen koordinointiin. Johtajuus näkyy kykynä rakentaa hyvin toimivia joukkueita staffista ja pelaajista. Juha kuuntelee, keskustelee ja delegoi mutta kyky tehdä päätöksiä alleviivaa hänen tinkimätöntä vastuunkantoa” Olli OJ Jussila

 ” Juha tietysti ymmärtää futiksen tekniikat ja taktiikat. Se joka tekee hänestä erinomaisen HC on kuitenkin mielestäni hänen kykynsä kommunikoida ihmisten kanssa ja varsinkin kyky kuunnella ihmisiä. Hänellä on kyky saada ihmiset ymmärtämään että he ovat tärkeitä joukkueelle ja miksi he ovat tärkeitä. Juha yhdellä sanalla: Määrätietoinen” Jens Holmström

 ” Juha ei ole pelkästään hyvä valmentaja kentällä tekniikoiden osalta tai luokkahuoneessa piirtelemään xsiä ja oita, vaan hänen vahvuutensa on ihmisten kanssa. Vaikka päämäärä olisi mikä, Juha neuvottelee pelaajat päämäärän taakse. Nämä näkyy eritoten rekrytoinnissa ja pelaajien sitouttamisessa. Pelaajat arvostavat Juhaa, joka näkyy otteissa.” Atte Kniivilä

 42922933_1153963771436449_2464290601940549632_o

 Kuva (c) Riitta Rinta-Tassi

 

 

 

 

 

 

 

Päätoimena puuhastelu – sivutoimena ikuinen jonkun etsiminen

Kaikki alkoi tästä.

Tavallaan sivusin asiaa jo edellisessä kirjoituksessa, mutta en tunnu vain pääsevän ajatusmallista eroon ja kolumni kummittelee päässäni vähän väliä. Edes uusi työ ei saa tätä sporttihommaa pois systeemistäni ennenkuin saan siirrettyä ajatukseni näppäimistöltä näkyville.

Korisliiga on ollut itselleni ennen jonkinlainen esimerkki siitä, miten asiat näyttävät ainakin päällisin puolin toimivan. Kokemukseni todellisesta korisliigaelämästä ovat hyvin hyvin rajalliset, joten lienen aika metsässä tämän suhteen. Olen samaan aikaan tietyllä tavalla pettynyt mutta toisaalta realistinen oma itseni miettiessäni, että miksi ihmeessä koripallollakaan olisi tilanne toisenlainen? Mikä olisi suojellut koripalloakaan ylemmältä liittotasolta tulleelta viestiltä siitä, että päätuote onkin joku aivan muu kuin suurimman osan vuodesta kattava Korisliiga? ”Mennään Susijengi edellä”; ehkä, mutta mennään puuhun se kuuluisa peräsin edellä.

Suomalainen koripallo elää minusta hienoa kautta, on elänyt jo hetken aikaa, ilman että ajatus on vain kohdistettu Susijengiin. Susihuumaan on syynsä, mutta kyllähän Korisliiga itsessään tuottaa aikamoisia timantteja seurattavaksi muutenkin. Vai mitä mieltä olette Vilppaan nousutarinasta ja seuratoiminnasta yleensä puhumattakaan huikeasta Vilpas Ultras:sta joka huomataan missä he ikinä kulkevatkaan? Suomalainen urheilufanien esiinmarssi on saamassa hienoa nousua, Ultras etunenässä.

Minkä takia siis taustalla puuhastellaan ja Joku on aina etsimässä Jokua , joka on luvannut tehdä sen kaiken josta sovittiin edellisessä kokouksessa? Koripalloliiton sivuilta löytyy iso nippu ihmisiä, joiden soisi olevan työssään laji-ihmisiä. Sokeutuuko laji-ihminen omaan lajiinsa kun siitä tulee työ? Toivottavasti ei. Itse ainakin koin, että kun sain olla todella lajini ytimessä, ymmärsin miten paljon käyttämättömiä resursseja, madollisuuksia ja ideoita löytyi. Kyynikko takarivistä huutaa ensimmäiseksi, että kun ne maksavat. Realisti näppäimistön takaa kysyy että kysyitkö mitä ne olisivat maksaneet ja mikä olisi ollut mahdollinen lopputulos? Ollaanko siis koripalloliitossakin nukahdettu sudenkuoppaan ja todettu että mennään huuman jälkihöyryillä ja mietitään sitten joskus jatkosuunnitelmaa. Toiveena samalla että kyllä Korisliiga pyörii kun se on pyörinyt aina ennenkin, ilman sen kummempia panostuksia tai vastavuoroista keskustelua.

Voisin jotenkin urheilufanaatikkona antaa anteeksi että seuratoimijat pyörivät puuhasteluongelman parissa vuodesta ja kaudesta toiseen (oikeasti en anna anteeksi), mutta se, että elinvoimaisen lajin liittotasolta ilmenee samaa on jo hävettävää. Tässä asiassa en oikeastaan tunne minkäänlaista rajoitetta sen suhteen, ettenkö voisi nimetä suoraan nytkin muutamia seuroja joissa puuhastelun kulttuuri on enemmän tapa kuin että sille oikeasti yritettäisiin tehdä jotain. En kuitenkaan halua tehdä niin, koska itse seuratoimijana tiedän että jokainen tekee varmasti parhaansa, kaikkensa ja vielä vähän sen ylikin. Joskus vaan pitäisi sen kuuluisan Jonkun tulla ja laittaa piste puuhastelulle ja aloittaa todellinen tekeminen yhdessä ja järjestelmällisesti.

Mitä kun kyseessä on liittotason puuhastelu? Mitä sille voi tehdä? Oman lajini keskustelupalstan vakiolause tuntuu olevan että mene kokouksiin/seurapäiville/seurasi toimintaan ja kymmenen muuta ehkä hyvääkin ideaa. Ne eivät kuitenkaan riitä. Ei jokaisen urheilua miettivän tai seuraavan tarvitse missään nimessä alkaa tältä istumalta liittoaktiiviksi tai edes seura-aktiiviksi. Haluan itse mielelläni pitää kyseiset aktiivit ainakin katsomossa tai TV:n äärellä mutta millä sen teen jos liittotasolta asti homma tuntuu paikoitellen falskaavan ja uppoavaa laivaa tilkitään reikäisillä apuvälineillä? Miten koripalloporukka pystyy suhtautumaan luottavaisesti omaan liittoonsa jos se toteaa että ei meitä oikeastaan kiinnosta kuin se että sudenkuoppa pysyy lämpimänä ja Susijengillä riittää vientiä- sen muutaman pelin verran vuodessa. Kuitenkin samat pelaajat pelaavat ohessa eri liigoja ja omaa Korisliigaamme.

Seuraavasta olen kolumnin kirjoittaneen Petri Siitosen kanssa täysin samaa mieltä. Haluaisin nähdä tämän edes testimielessä josko meillä riittäisi tähän tekijöitä ? ”Pitäisikö seurojen ottaa vetovastuu itselleen irtaantumalla osittain tai jopa kokonaan liiton alaisuudesta. Muodostaa oma liiga ja oma johto, jossa päätöksenteosta ja toiminnasta vastaavat seuraihmiset? Tuotakin kokeiltiin joskus aikoinaan, mutta se ei ainakaan silloin ottanut tulta alleen. Tekijöitä ei riittänyt.”

Urheilujohtamisen avaimet olisivat nyt tarjolla ehkä koeajaksi. Kuka uskaltaa koittaa aukeaako ovi vai tuleeko karkoitus saarelta kuten realityissä on tapana? Itse jään ainakin mielenkiinnolla seuraamaan mitä koripalloliitossa, miksei muuallakin, tapahtuu..

 

 

 

 

Miksi meitä rajoitetaan?

Parisen viikkoa sitten Mikko Mäntylä twiittasi lauseen, joka jäi hyvällä tavalla kummittelemaan mieleeni.

”Tavoitteita tukevat laadukkaat sarjajärjestelmät ja koulutukset”. Siitä se ajatus sitten lähti..

 

Missä vaiheessa olemme ajautunut tähän tilanteeseen että liittotasolta määritellään kuka ja ketkä saavat pelata ja missä sarjassa ja minkälaista liigaa? Miksi kehittymistä ja eteenpäin menoa rajoitetaan jopa sanktioimalla? Mikäli Suomi ja kansallinen taso ei enää vastaa tarvetta, niin miksi pelaaminen muualla Euroopassa on äärimmäisen vaikeaa, ellei jopa sanktioitua? Sanktiot saattaisin ymmärtää vielä siinä muodossa, että ne koskisivat vain pelaajia ja/tai valmentajia. Se, että koko seura saatetaa uhata sanktioida kansalliselta tasolta ei vastaa mielestäni kenenkään etua. Tähän voisi linkata kohdan aiemmasta kirjoituksestani junnu-urheilusta ja laittaa nuolen. Edesauttaako tämä myöskään juniorien kasvua hyvässä seurassa? Mikäli omassa maassa ei ole tarjolla jotain, miksi sanktioidaan eikä kannusteta edistämään suomalaista urheilua muualla? Tai miksei, oi miksei, olla valmiita kehittämään omaa sarjajärjestelmää siihen suuntaan että se olisi laadukas ja palvelisi leveämmällä rintamalla, ehkä jopa myös ulkomailta tulevia joukkueita?

Ymmärrän että urheilu jos mikä on politisoitunutta, pidin siitä tai en. Eli, EN! Urheilun tietynlainen kaikkeuden ydin on kuitenkin sen ennalta-arvaamattomuus samoin kuin tietynlainen tasa-arvoisuus. Tasa-arvoisuudella tarkoitan sitä, että meillä pitäisi olla vapaa mahdollisuus harrastaa ja kilpailla lajissa, jonka olemme valinneet. Vapaa mahdollisuus ilman, että ylhäältäpäin sanellaan että ei sitä, ei tätä eikä ainakaan tuota. Jos tuo tapahtuu niin tulee sanktioita. Ymmärrän sanktiot siinä vaiheessa, jos kyse on esimerkiksi dopingista tai muusta urheilua epäeettiseen ja epäedulliseen suuntaan ajavasta toiminnasta. En kuitenkaan ymmärrä sitä, että kilpailullisuutta ja kehittymistä rajoitetaan.

Kaikilla pelaajilla ei ole mahdollisuutta päästä tai lähteä yksittäisenä pelaajana pelaamaan muualle. Yksittäisen pelaajan edustus toisessa sarjassa, liitossa ja liigassa kun on täysin tuettavaa toimintaa. Siirtosäännöksiä ei ole sanktioitu. Kansainväliset mahdollisuudet rajoittuvat tällöin useilla omaan seurajoukkueeseen tai satunnaisiin maajoukkuemahdollisuuksiin. Maajoukkuekutsutkaan eivät kasva puussa, joten ainoa kv- mahdollisuus painottuu vahvasti seurajoukkueeseen. Pohjoismaiset ottelut eivät tietyssä vaiheessa myöskään enää ole riittävä haaste, mahdollisuus saatika kiinnosta yleisöäkään. Niiden kautta ei kehity enää seura, ei joukkue eivätkä pelaajat. Tai kehittyy tietysti; vastustaja.

Jotenkin kummasti Jokerit otti ja lähti SM-Liigasta; Siperia opettaa ja KHL kuljettaa joukkuetta pitkin äiti Venäjää ja vähän muuallakin. Liigan terveiset tähän; ? Sinne menivät, pelaavat kiekkoa ja näkevät varmasti hieman muutakin kuin pelkän Hakametsän tai Artukaisten jäähallin. Kannattaako; siihen en osaa sanoa muutakuin sen mitä uutiset välillä muistuttavat että kallista on, rahaa palaa ja viivan alla ollaan satunnaisesti enemmän ja vähemmän miinuksella. Kehittyykö; varmasti. Kuluttaako; aivan varmasti sekä mieltä että kroppaa mutta paineessahan ne timantitkin hioutuvat. Mitä tekee loppu SM-Liiga? Pelaa kiekkoa kuten ennenkin. En usko, että KHL ja SM-Liiga jakavat välttämättä aivan samanlaisia näkemyksiä maailmanpolitiikasta tai urheilujohtamisesta mutta kummasti Jokerien junnut pelaavat samoissa sarjoissa kuin Liiga-joukkueiden junnujoukkueet. Eipä ole paljoa varmastikaan siihen suuntaan sanktiokirves heilunut.

Oma lajini ei tule ehkä ikinä olemaan tilanteessa, että tuottaisimme liikaa massaa pelaamaan. En osaa siis ajatella, että millaista olisi olla tilanteessa että huonoimpia hyviä pelaajia pitäisi pudotella väen vängällä alemmille sarjatasoille tai todeta että valitettavasti muuta tarjottavaa ei ole. Tämän vuoksi on vaikea myös ymmärtää että edelleen hyvin paljon ylhäältä alas suuntautuva urheilujohto, tai yritys johtaa urheilua, ei mene laji edellä.

Olen siis ehdottomasti avoimemman, laadukkaan ja fiksumman sarjajärjestelmän kannalla tai sellaisen muutoksen, joka vapauttaa joukkueita pelaamaan itselleen tasokkaita sarjoja. Tätä kautta tulisi mahdollisuus markkinoida otteluita aivan eri tavalla. Ikuisuusongelma ”aina noi voittaa kaikki” poistuisi, kiinnostavuus ja tätä kautta mahdollisesti näkyvyys lisääntyisi ja mikä parasta; pelaajat ja joukkueet kehittyisivät. Aikamoinen win-win sanoisin.