Miltä nyt tuntuu?

Muutama onnittelu, paljon halauksia ja pari otsikon kysymystä. Siinä tiivistetysti viikonlopun yhteenveto.

En osaa vastata miltä nyt tuntuu. En edes tiedä miltä pitäisi tuntua, miltä olisi pitänyt tuntua tai miltä kuuluisi tuntua esimerkiksi viikon pääästä. Olen harvemmin (jos koskaan) voittanut mitään. Ainakaan mitään XL- kokoista tai sellaista, joka on sisältänyt näin paljon latausta, odotusta tai ennakkokäsityksiä. En ole myöskään elämässäni aiemmin taistellut näin kovin oikeastaan minkään vuoksi; taustalla.

Vaahteramalja XL-344

Yhdeksässä kuukaudessa ihmiset saavat aikaiseksi maailmaan lapsen tai lapsia. Siinä ajassa voidaan rakentaa taloja, perheitä, suhteita, erota, karata, hävitä, hiipua ja paljon muuta. Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana olen sanonut enemmän EI kuin KYLLÄ- perustellusti, jäsennellysti, itsepäisesti ja rakenteita ravistellen. Olen luultavasti saanut enemmän kritiikkiä, kyseenalaistamista, kyynisiä kommentteja ja epäuskoa kuin ystäviä, tukijoita tai kanssaeläjiä. Muutos vaan on sellaista; joskus on pakko hoitaa damage control puskutraktorilla kun siimaleikkuri ei ole enää vaihtoehto.

Edelleen olen liiton ja Vaahteramaljan kanssa samanikäinen. XL- ikäinen ja varmasti kokoinenkin 😀 Henkisesti joskus toki tuntuu että asiat ovat paljon isompia ja kantavat niin paljon suurempaa historiaa mukanaan kuin olisi ehkä aina tarpeen? En tarkoita etteikö hienoa historiaa tulisi varjella, suojella ja kunnioitaa mutta voisiko sitä samaan aikaan kehittää, käyttää opiksi ja poimia sieltä ne parhaat asiat?

Jenkkifutiksen seuraajat haluavat että seuramme miesten edustusjoukkue pelaisi ”tasolleen kuuluvaa sarjaa”. Pelaisimme toki, mutta se ei ole pelkästään minusta/meistä kiinni oleva asia. Talouden pitää olla timanttisessa kunnossa että Vaahteraliigan lisäksi voidaan järkevästi kuvitella pelattavaksi jotain muuta sarjaa. Se vaatii sen, että joukkueen rosterin pitää myös olla laajuudeltaan sellainen, että se on mahdollista. Samaan aikaan pitää muistaa että miehillä 2020 on EM- kisavuosi (joka sekin on räjäytetty aivan uuteen uskoon) ja se puolestaan tarkoittaa hyvin monelle pelaajalle sekä valmentajalle vielä lisää tekemistä niin off-seasonilla kuin itse kaudella. Siihen kun haluttaisiin lisätä vielä kv-pelejä, kv-sarjaa tai muita rinnakkaisia otteluita; ollaan aikamoisessa karusellissa. Varsinkin kun EM- kisoista tihkuu hyvin vähän tietoa, päivämääriä ja muuta tärkeää.

Paljon mahdollistuisi Eurojackpot- voitolla, en kiellä sitä. Voisi palkata valmennusta, taustatoimijoita ja rakentaa omat treenitilat ja olla vieläkin ammattimaisempi. Edelleen saattaisin miettiä vaaleanpunaisia peliasuja 😉 Se, mitä lottovoitto ei toisi ja mitä ei rahalla saa on yhteisöllisyys. Maksetut ”ystävyyssuhteet” ovat harvoin kestäviä. Tai ainakaan kovinkaan rakentavia. Selkääntaputtelijatkin kaikkoavat yleensä aika nopeasti kun raha loppuu. Yhtään todellista jenkkifutis-lajihullua-vapaaehtoista en ehkä saisi maksettuna sellaisena kuin (me) tällä hetkellä olemme.

Olemme taistelleet palstatilasta ja näkyvyydestä aina mediassa. Yht äkkiä olimme tilanteessa jossa lähes oma-aloitteisesti meistä kauden aikana kirjoitti HS Urheilu, HS, IS Urheilu, Aamulehti, Elmo-lehti … Jotain on siis liikahtamassa urheilutoimituksissa ja se on hienoa!

Vaikken XL- viikonlopusta osaisi ikinä vastata mitään järkevää tai mullistavaa niin yhden asian tulen sanomaan siitä aina: Suomalainen Pelinrakentaja. Sen kerron aina, joka kerta ja niin kauan kuin joku erehtyy mitään siitä kysymään.

Vaahteramalja XL-322 (1)

Kuvat: Jari Turunen

 

 

 

 

 

 

 

Naantalista Turun kautta Potsdamiin

Ville-Valtteri Suojanen, VV, Viltsu, Suojis, #21reasons. Monta eri nimeä, mutta jokainen jenkkifutista vähääkään seurannut ei ole voinut olla näkemättä tuota takakentän täsmäasetta. Viltsu on myös pelaaja joka esiintyy blogin kansikuvassa.
Nyt Suojanen on lähdössä vaalea harja viuhuen katsomaan miltä meno näyttää Potsdam Royalsissa, GFL:ssä. Yksin ei Suojasen tarvitse matkaan lähteä sillä mukaan lähtee myös Tuomas Tammero, joka auttoi syksyllä 2018 GFL- prosessin alkuun. Löytyy Potsdamista muitakin tuttuja, kun joukkue ilmoitti signanneensa mm. Helsinki Roostersissa ja Vienna Vikingsissa pelaneen Dustin Illetschkon.
Olen itse seurannut Viltsun pelaamista niin Turun kuin maajoukkueenkin sivurajalta sekä katsomosta vuosia. Suojanen on kasvanut pelivuosiensa aikana niin Trojansin kuin maajoukkueenkin luottopelaajaksi. Ei pidä unohtaa, että hän on samalla valmentanut Trojansin naisten joukkuetta menestyksekkäästi.
Viltsun pelaamisen intensiteettiä, iloa ja tunnetta on välittynyt varmasti myös TV- pelien kautta kotikatsomoihin. Viltsu on siis urheilija isolla U:lla, mutta sen lisäksi omaa huikean kyvyn vangita katsojan seuraamaan vain sitä, mitä juuri HÄN siellä tekee. Ehkä Suojasessa on siis tippa showmiehen verta?
Mistä tulee VV Suojanen ja mitä kaikkea hän on aiemmin harrastanut?
”Olen Ville-Valtteri Suojanen ja tulen alunperin Naantalista, mutta olen turkulaistunut hyvin. Nyt valmistaudun kauteen Potsdam Royalsin riveissä, GFL:ssä.
Ennen jenkkifutista pelasin jääkiekkoa, jalkapalloa ja yleisurheilin. Jalkapallo tippui ensimmäisenä, sitten jääkiekko ja yleisurheilu. Yleisurheilu oli mukana 15 ikävuoteen saakka. Jenkkifutis jäi jäljelle, koska olen aina ollut joukkueurheilija ja jenkkifutis on kokonaisvaltaisin joukkuelaji mitä löytyy, joten se sopi minulle paremmin.”
Puolustus vai hyökkäys? Juoksu- vai heittopeli?
”Puolustus tietysti. Puolustuksessa koko yksikön on oltava samalla sivulla, jotta se voi toimia. Pidän myös sen arvaamattomuudesta, kun et tiedä, mitä hyökkäys seuraavaksi tekee.
Valitsen heittopelin; heittopeleissä tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, johon on puolustajana osattava reagoida oikein. Myös isojen pelien mahdollisuus heittopeleissä luo oman jännityksen pelaamiseen.”
Suojanen on peliurallaan saavuttanut paljon, mutta mestaruudet ovat hieman kiertäneet häntä. Maajoukkueen mukana on toki tullut menestystä esim. 2018 EM- kotikisoissa.
”Tavoitteena jenkkifutiksessa minulla on kehittyä mahdollisimman kokonaisvaltaiseksi pelaajaksi. Olisihan se kiva voittaa jokunen mestaruuskin ennen lopettamista” , Suojanen toteaa naureskellen. 
Jenkkifutiksen esikuvat eivät Suojaselta tule NFL:stä vaan ihan perinteisesti Turusta. ”Miikka Riionheimon mentaliteetti ja valmistautuminen peleihin ja kauteen hakee vertaistaan. Seikko Vennelä taas oli nuoren junnun silmissä kentän valovoimaisin pelaaja, joka teki isoja pelejä lähes jatkuvalla syötöllä. Oli suuri kunnia päästä pelaamaan molempien herrojen rinnalla 2008.” Ehkä Viltsu on saanut osan valovoimaansa Seikon perintöjä ja palan Riionheimon mentaliteettiä vuodelta 2008?
Kaikki eivät ehkä tiedä, että jenkkifutiksen ulkopuolella Viltsulla asustelee saman katon alla kaksikin koiraa. Luokanopettajaopinnot ovat siinä vaiheessa, että GFL- komennus tulee tässä kohdassa sopivaan saumaan.
” Odotan kesältä paljon kovatasoisia pelejä ja erittäin laadukkaiden pelaajien kohtaamista. Haluan tuoda omaa osaamistani muun Euroopan tietoisuuteen ja päästä haastamaan Euroopan kovimman liigan tarjoamat vastustajat.” 
Lopuksi vielä Suojasen terveiset.
”Menkää paikan päälle katsomaan paikallisten seurojen pelejä, jenkkifutisjenkkifutis on parasta paikan päällä sarjatasosta riippumatta! Vaahteraliigasta jään kaipaamaan taisteluja vanhoja tuttuja vastaan, kuten Mikko Seppänen, Niko Roiko, Juhani Koivumäki joiden kanssa kanssa ollaan pelattu vastakkain jo ties kuinka kauan.”
Ville-Valtterista sanottua:
”Viltsu on yksi Suomen parhaista omalla pelipaikallaan, pystyen puolustamaan kenttää sivurajalta sivurajalle. Viltsua olen päässyt valmentamaan maajoukkuessa. Erittäin fiksu ja hyvin erilaisia pelitekniikoita omaksuva pelaaja, joka pystyy ratkaisemaan pelejä omalle joukkueelle. Erinomainen Team Player joka pelaa hyvällä fiiliksellä. Lyhyesti Viltsu on pelaaja joka saa joukkuekaverit pelaamaan paremmin.”
 – Pekka Rantala, DB-valmentaja, miesten maajoukkue
”Ville-Valtteri Suojanen on yksi Suomen parhaista tämän hetkisistä takamiehistä. Hän on monipuolinen pelaaja, joka ei jätä ketään kylmäksi. Hän pystyy johtamaan takakenttää omalla esimerkillään. On hienoa nähdä, että hänen tasoinen pelaaja uskaltaa vihdoin mennä omalla urallaan eteenpäin ja tarttua uusiin suurempiin haasteisiin suunnatessaan Saksan GFL liigaan ensi kaudella.”
 – Juha Hakala, DC, Lazio Ducks
”Helppo valmennettava. Omaksuu opetetut asiat nopeasti. Johtajatyyppi/hengenluoja ja siksi oli helppo valinta kapteeniksi. Pystyy kääntämään otteluita henkilökohtaisilla ratkaisuillaan.”
 – Mikko Virolainen, HC Turku Trojans 2014-2016

Mikä ihmeen some?

En usko että löytyy enää montakaan ihmistä tai urheiluseuraa joilla ei ole edes jotain tietoa sosiaalisen median syövereissä. Facebookit, Instagramit, Twitterit ja Youtubet ovat nykypäivää siinä missä Nimenhuuto ja HUDL. Snapchattia käytetään samalla kun sovitaan kyydeistä treeneihin WhatsApp- ryhmissä. Tiedätkö mitkä kaikki alustat ovat oman seurasi käytössä? Mikäli on valittu vain yksi alusta, tiedätkö miksi näin on?

Somesta puhuttaessa usein törmää lauseeseen ”se on ihan helppoa, kuka vain voi päivittää sinne jotain”. Kuuluisa Joku ilmestyy taas eturiviin tekemään kaikkea ja ei mitään. Hänelle luovutetaan auliisi kaikki somevaltakunnan avaimet ja kahden viikon kuluttua ihmetellään kun ”ei siellä meidän somessa ole mitään”. Tiedottamisessa ja sosiaalisen median käytössä tulee olla suunnitelma siinä missä joukkueiden fysiikkavastaavat luovat joukkueille treeniohjelmia viikko viikolta.

Nykyaika on nopeaa. Uutiset, infot ja tiedottaminen vanhenee nopeammin kuin haluaisimme. Lukijat, seuraajat ja mahdolliset uudet kiinnostuneet tylsistyvät myös nopeasti. Jos joku asia ei muutamassa sekunnissa vakuuta, vaihdetaan seuraavalle sivulle tai haetaan toisen seuran parempaa sisältöä. Mistä siis saada someen vihkiytyneitä tekijöitä niin että Joku kiilaa olemattaomalla tekemisellään ja suurella äänellään etujoukkoihin?

Monella seuralla on missiot, visiot, strategia ja arvot. Nämä ohjaavat taustalla punaisena lankana toimintaa. Näiden kautta on myös helppoa aloittaa esimerkiksi nostaa somessa omaa toimintaa. Arvot ovat yleensä yksittäisi sanoja tai lauseita joiden kertaaminen ei ole koskaan turhaa. Mitä näkyvämmälle ne seura saa ulospäin, sitä paremmin seuraajat ja mahdolliset fanit saattavat joukkueeseensa ja seuraan sitoutua. Kaikessa on aina kuitenkin kyse siitä että kilpaillaan tietystä ajasta seuraajien elämässä jonka he voivat aina, käyttää toisinkin.

Somen rakentamisen ei tarvitse olla tiukkaa asiapenttismiä. Joillekin se saattaa toimia, mutta usein se saa aikaan tiukan, rajoittuneen ja hankalan kuvan toiminnasta. Tässäkään ei kannata pyörää yrittää keksiä uudelleen. Kyselemällä ihmisiltä heidän some-lemppareitaan, saa jo aika hyvän kuvan millaista voisi tehdä. Kysymys on kuitenkin myös siitä että asiaa tehdään yhdessä kaikille. Yksin koko paletin pyörittäminen on haasteellista, joskaan ei välttämättä mahdotonta. Tällöin tulevat ehkä resurssit siinä mielessä vastaan että alustoja ei kannata yrittää vallata kerralla kaikkia.

Mikäli olette siinä onnellisessa asemassa, että tekijöitä ja intoa löytyy, niin seuraavaksi kannattaa miettiä laatua. Kukaan ei halua mennä huonosti suunniteltuihin treeneihin, joten kannattaako someakaan tehdä vain puolivillaisesti? Pienellä vaivalla saa tehtyä hyvinkin viimeisteltyä tekstiä ja videota. Pilke silmäkulmassa tehdyt videot ovat myös mukava lisä ehkä muuten hyvinkin ”viilattuun” someen.

Kun hyvä vire on saatu päälle ja kausi lähenee loppuaan tulee yleensä kisaväsymys. Some ei ole kesäkissa, sitäkään ei saa jättää kauden jälkeen heitteille. Ihmiset kyllästyvät myös odottamaan, jos postauksia tai kuvia ei enää tulekaan. Pienet ilmoitukset silloin tällöin ja uutisoinnit esimerkiksi seuraavan kauden tavoitteista ovat hyvä lisä. Postauksia ei tarvitse enää pommittaa samalla intensiteetillä kun kauden aikana mutta viikkokausien hiljaisuus ei ole vaihtoehto. Seuroilla on yleensä käytössään satoja ellei tuhansia kuvia omasta lajistaan. Kuvilla saa someen eloa ja pientä juttua silloinkin kun oma näppis ei lennätä suuria uutisia. Juttuja voi myös tehdä valmiiksi talteen jotta pimeimpinä hetkinä voidaan julkaista niitä. Henkilökuvat, valmennusuutiset, jatkosopimukset, yhteistyöt, hyväntekeväisyyskampanjat vain muutamia mainitakseni.

Miksi some kannattaa? Some tuottaa lisäarvoa faneille siinä missä itse seurallekin. Se antaa suoran väylän ja kontaktipinnan lajisi ihmisiin ja sitä kautta myös laajenee laajemmalle kuin vain oman kaveripiirisi sisään. Suurin osa meistä kaipaa tarinoita. Haluamme lukea miksi Pertti Pelaaja pelaa. Olemme kiinnostuneita miltä Ville Vastustajasta tuntuu pelata entistä joukkuettaan vastaan. Mielemme kaipaa myös niitä tarinoita joissa kaikki ei mene kuin sadussa ja voi pojat, niillehän urheilu on mitä mahtavin alusta. Yleensä toki urheilussakin hyvä voittaa pahan ja urheilija nousee jaloilleen, taas kerran.

Olen aiemmin tutkinut Jääkiekon SM-Liigan joukkueiden ”some-mestaruutta”. Raportti on ladattavissa ilmaiseksi täältä jos tuntuu, että sitä kautta some olisi helpompi ottaa haltuun. Kaikkea ei kannata yrittää heti ottaa opettelun alle. Pieni varoituksen sana kuitenkin. Mitä enemmän somea tekee, millä tahansa alustalla, niin sen addiktoivampaa siitä tulee. Itse olen ainakin huomannut että mitä enemmän tein erään seuran somea, sitä enemmän halusin sitä tehdä. Paremmin, nopeammin, tehokkaammin ja ennenkaikkea; seuraajille, faneille ja uusille ihmisille lajin ulkopuolelta. Koukkuun tähän jää, ainakin jos on vähänkään taipumusta nauttia lukujen seuraamisesta, kirjoittamisesta tai erilaistan ihmisten tarinoiden jakamisesta 😉

 

 

 

Päätoimena puuhastelu – sivutoimena ikuinen jonkun etsiminen

Kaikki alkoi tästä.

Tavallaan sivusin asiaa jo edellisessä kirjoituksessa, mutta en tunnu vain pääsevän ajatusmallista eroon ja kolumni kummittelee päässäni vähän väliä. Edes uusi työ ei saa tätä sporttihommaa pois systeemistäni ennenkuin saan siirrettyä ajatukseni näppäimistöltä näkyville.

Korisliiga on ollut itselleni ennen jonkinlainen esimerkki siitä, miten asiat näyttävät ainakin päällisin puolin toimivan. Kokemukseni todellisesta korisliigaelämästä ovat hyvin hyvin rajalliset, joten lienen aika metsässä tämän suhteen. Olen samaan aikaan tietyllä tavalla pettynyt mutta toisaalta realistinen oma itseni miettiessäni, että miksi ihmeessä koripallollakaan olisi tilanne toisenlainen? Mikä olisi suojellut koripalloakaan ylemmältä liittotasolta tulleelta viestiltä siitä, että päätuote onkin joku aivan muu kuin suurimman osan vuodesta kattava Korisliiga? ”Mennään Susijengi edellä”; ehkä, mutta mennään puuhun se kuuluisa peräsin edellä.

Suomalainen koripallo elää minusta hienoa kautta, on elänyt jo hetken aikaa, ilman että ajatus on vain kohdistettu Susijengiin. Susihuumaan on syynsä, mutta kyllähän Korisliiga itsessään tuottaa aikamoisia timantteja seurattavaksi muutenkin. Vai mitä mieltä olette Vilppaan nousutarinasta ja seuratoiminnasta yleensä puhumattakaan huikeasta Vilpas Ultras:sta joka huomataan missä he ikinä kulkevatkaan? Suomalainen urheilufanien esiinmarssi on saamassa hienoa nousua, Ultras etunenässä.

Minkä takia siis taustalla puuhastellaan ja Joku on aina etsimässä Jokua , joka on luvannut tehdä sen kaiken josta sovittiin edellisessä kokouksessa? Koripalloliiton sivuilta löytyy iso nippu ihmisiä, joiden soisi olevan työssään laji-ihmisiä. Sokeutuuko laji-ihminen omaan lajiinsa kun siitä tulee työ? Toivottavasti ei. Itse ainakin koin, että kun sain olla todella lajini ytimessä, ymmärsin miten paljon käyttämättömiä resursseja, madollisuuksia ja ideoita löytyi. Kyynikko takarivistä huutaa ensimmäiseksi, että kun ne maksavat. Realisti näppäimistön takaa kysyy että kysyitkö mitä ne olisivat maksaneet ja mikä olisi ollut mahdollinen lopputulos? Ollaanko siis koripalloliitossakin nukahdettu sudenkuoppaan ja todettu että mennään huuman jälkihöyryillä ja mietitään sitten joskus jatkosuunnitelmaa. Toiveena samalla että kyllä Korisliiga pyörii kun se on pyörinyt aina ennenkin, ilman sen kummempia panostuksia tai vastavuoroista keskustelua.

Voisin jotenkin urheilufanaatikkona antaa anteeksi että seuratoimijat pyörivät puuhasteluongelman parissa vuodesta ja kaudesta toiseen (oikeasti en anna anteeksi), mutta se, että elinvoimaisen lajin liittotasolta ilmenee samaa on jo hävettävää. Tässä asiassa en oikeastaan tunne minkäänlaista rajoitetta sen suhteen, ettenkö voisi nimetä suoraan nytkin muutamia seuroja joissa puuhastelun kulttuuri on enemmän tapa kuin että sille oikeasti yritettäisiin tehdä jotain. En kuitenkaan halua tehdä niin, koska itse seuratoimijana tiedän että jokainen tekee varmasti parhaansa, kaikkensa ja vielä vähän sen ylikin. Joskus vaan pitäisi sen kuuluisan Jonkun tulla ja laittaa piste puuhastelulle ja aloittaa todellinen tekeminen yhdessä ja järjestelmällisesti.

Mitä kun kyseessä on liittotason puuhastelu? Mitä sille voi tehdä? Oman lajini keskustelupalstan vakiolause tuntuu olevan että mene kokouksiin/seurapäiville/seurasi toimintaan ja kymmenen muuta ehkä hyvääkin ideaa. Ne eivät kuitenkaan riitä. Ei jokaisen urheilua miettivän tai seuraavan tarvitse missään nimessä alkaa tältä istumalta liittoaktiiviksi tai edes seura-aktiiviksi. Haluan itse mielelläni pitää kyseiset aktiivit ainakin katsomossa tai TV:n äärellä mutta millä sen teen jos liittotasolta asti homma tuntuu paikoitellen falskaavan ja uppoavaa laivaa tilkitään reikäisillä apuvälineillä? Miten koripalloporukka pystyy suhtautumaan luottavaisesti omaan liittoonsa jos se toteaa että ei meitä oikeastaan kiinnosta kuin se että sudenkuoppa pysyy lämpimänä ja Susijengillä riittää vientiä- sen muutaman pelin verran vuodessa. Kuitenkin samat pelaajat pelaavat ohessa eri liigoja ja omaa Korisliigaamme.

Seuraavasta olen kolumnin kirjoittaneen Petri Siitosen kanssa täysin samaa mieltä. Haluaisin nähdä tämän edes testimielessä josko meillä riittäisi tähän tekijöitä ? ”Pitäisikö seurojen ottaa vetovastuu itselleen irtaantumalla osittain tai jopa kokonaan liiton alaisuudesta. Muodostaa oma liiga ja oma johto, jossa päätöksenteosta ja toiminnasta vastaavat seuraihmiset? Tuotakin kokeiltiin joskus aikoinaan, mutta se ei ainakaan silloin ottanut tulta alleen. Tekijöitä ei riittänyt.”

Urheilujohtamisen avaimet olisivat nyt tarjolla ehkä koeajaksi. Kuka uskaltaa koittaa aukeaako ovi vai tuleeko karkoitus saarelta kuten realityissä on tapana? Itse jään ainakin mielenkiinnolla seuraamaan mitä koripalloliitossa, miksei muuallakin, tapahtuu..

 

 

 

 

MINÄ- JENNI- URHEILUHULLU

Moi!

Mun nimi on Jenni ja mä olen urheiluhullu. Tarkemmin ehkä urheilu(tausta)toimijahullu. Mun oman rakkauslajin, amerikkalaisen jalkapallon eli jenkkifutiksen eli jefun, suurin pelipäivä Suomen mittakaavassa on tänään. Vaahteramalja on se peli, jonne joka vuosi Vaahteraliigaa pelaavat joukkueet tähtäävät. Vaahteramaljan numero on tänä vuonna XXXIX. Ollaan Vaahteramaljan kanssa saman ikäisiäkin, ehkä se on enne.

Usein puhutaan siitä miten urheilijan polku etenee. On suuria ääriviivoja ja pieniä tarkkoja suunnitelmia sen suhteen, miten asiat menevät kun polkua kulkee. Haluaisin kuitenkin kertoa omasta, urheilutoimijan, polustani ehkä hieman.

Olen saanut olla mukana jefussa monissa eri rooleissa 15 vuotta. Loppua ei näy ja toivottavasti seuraavat vuodet ovat vain aina parempia.

Tänään kumpikaan Vaahteramaljassa pelaavista joukkueista ei ole ”minun joukkueeni”. Se ei kuitenkaan estä minua menemästä peliä seuraamaan. Otan sen riskin että kastun sukkiani myöten katsomossa ja olen seuraavan viikon kipeänä ja ääni käheänä- tiedän että kaikki on sen arvoista. Ne jotka eivät riskiä ota virittävät Ruutu- palvelusta pelin ilmaiseksi katsottavaksi ja hakevat sohvalle hyvää syötävää ja nauttivat pelistä, lämpimässä.

Molemmissa joukkueissa on mun omia laji-ihmisiä. Ne on niitä ihmisiä jotka olen oppinut tuntemaan oman polkuni varrella. Osa on ollut siinä kokoajan, osa on tullut tutuksi muualla, osa on pelannut omassa kotiseurassani ja osaan on saanut tutustua maajoukkueen kautta. Jokainen noista ihmisistä on syy miksi olen katsomossa. Jokainen heistä jakaa saman intohimon ja palon meidän rakkauslajiin; siitä huolimatta että minä en ole kenenkään heidän joukkueessaan enkä edes samassa kaupungissa.

Toivon että jenkkifutikseen saadaan se yhteisöllisyys takaisin, joka siinä on aikanaan ollut. Itse en osaa enää ajatella lajia vain tietyn seuran tai pelitapahtuman kautta. Ajattelen aina ensin lajia. Mitä laji tästä saa? Miten laji tästä kehittyy? Miten saisin tätä eteenpäin? Voisinko vielä tehdä jotain? Jenkkifutis on samanmuotoinen Rovaniemeltä Hankoon ja kaikki me laji-ihmiset sytytään siitä.

Jostain syystä olen viimeisen puolenvuoden ajan pyörittänyt ajatusta että mitä jos urheiluseuran yhtiöittää. Tekee sen kultaisesta kärkijoukkueesta osakeyhtiön? Joka päivä keksin 10 syytä miksi, samana päivänä keksin 20 syytä miksi ei todellakaan. Opintoni eivät ole menneet hukkaan sillä realisti-pessimisti-kyynikko sisälläni pitää minut vielä aisoissa. Sinä päivänä kun KYLLÄ- syyt ohittavat ÄLÄ TEE SITÄ- syyt niin teen sen. Lupaan. Onko se elinaikanani? En tiedä. Jääpä jollekin muulle tehtävää..

Jokainen pelaaja (ja tietysti valmennus) joka tänään astuu Telia 5G- Areenalle tavoittelemaan Vaahteramaljaa on työmääränsä takia ansainnut kaiken vilpittömän ihailuni ja kunnioitukseni. Sivusta seuranneena tiedän myös miltä tuntuu olla se ikuinen kakkonen. Tai kolmonen. Tai ei koskaan päästä edes Maljaan. Kaiken tuon vuoksi, noiden pelaajien, joukkueiden ja taustatoimijoiden jaksan itse vuodesta toiseen syttyä lajille. Ei ole mitään syytä miksi en olisi edelleen valmis teippaamaan nilkkoja, printtaamaan kerta toisensa jälkeen väärin kirjoittamiani aikatauluja ja pelaajalistoja uudelleen. Ei ole mitään syytä mikä saisi minut sanomaan joskus EI kun kysytään että tuletko vielä auttamaan kun kaivataan sitä ihmistä joka vain tekee kun muilta alkaa voimat ja kädet loppua. Jostain syystä me urheilun taustatoimijat ollaan siitä harvinaista porukkaa että osataan vastata kysymyksiin ennen kuin niitä kysytään, tiedetään aina missä kaikkien kadonneet kengät ja hammassuojat on ja osataan olla hiljaa läsnä kun on sen aika.

Jos et jaksanut lukea kirjoitusta niin katso edes kuva. Se on Samppa Toivosen ottama heinäkuun EM-kisoista jotka pelattiin muuten Suomessa. Tiesittekö sitä? Jotta pelaaja saa tuon tunteen, saa vain pelata, saa olla urheilija ja joukkue voi keskittyä olennaiseen olen tänäänkin valmis huutamaan, kannustamaan, itkemään ja olemaan läsnä näille kaikille lajitovereilleni.