Menestyksen hinta-voitosta voittoon vaikka viimeisillä varoilla?

Kirjoittamisessa on ollut pienoinen tauko. Olen toki kirjoittanut päivätyöni puolella paljon kuulosta, kuulemisesta ja heikentyneen kuulon välillisistä vaikutuksista. Mikäli ne(kin)  kiinnostavat niin yhden kirjoituksen voi lukea vaikka tästä . Eilen illalla kuitenkin ryhdistäydyin ja kysyin FB-piiristäni että mistä he haluaisivat lukea ja mitkä asiat heitä kiinnostaisivat. Sain paljon hyviä ideoita ja asioita joita nostaa esiin, mutta vanhana rahoitusalan ihmisenä tartuin tietysti aiheeseen jossa mainittiin sana ”hinta”. Mikä on menestyksen hinta?

Menestystä voidaan mitata useilla tavoilla. Toisille se on kertyneiden kultamitalien ja pokaalien määrä ja toinen kertoo menestyksen olevan sitä, että näkee valmennettaviensa menestyvän. Osalle menestys on puhtaasti euroja, dollareita ja puntia. Joku kertoo menestyksen olevan vuosien kova työ. Haluan kuitenkin miettiä tavallaan menestyksen hintaa sen kautta, että mikä on siitä maksettava vero ja mistä varoista se vero maksetaan?

 

Omassa lajissani ei ole mitenkään poikkeuksellista että todistamme, ikävä kyllä, nykyään lähes vuosittain seurojen poistumisia seurakartalta. Kunnes, ne ilmestyvät jossain vaiheessa takaisin uudella nimellä, samalla nimellä tai uudella paikkakunnalla. Olen oman kotiseurani kanssa käynyt aikanaan aikamoisen vuoristoradan joka tavalla. Menestyksen kautta ei tullut uutta menestystä. Rakenteet nitisivät ja natisivat, paikoin jopa paukahtelivat rikki, mutta eivät kuitenkaan lahonneet. Seuraa ei tarvinnut poistaa kartalta eikä se hävinnyt mihinkään. Onneksi tuo hetki kestettiin ja seuraa on rakennettu nyt eri tavalla ja hyvällä asenteella. Rehellisyys ja realismi olivat tässäkin ensisijaisen tärkeitä asioita. Nostan olematonta hattuani siitä edelleen ja olen tyytyväinen että saan omalla tavallani ”taustapiruilla” heille edelleen pienissä jutuissa.

 

Sivusta olen päässyt toki myös seuraamaan erilaisia menestymisen ja voittamisen kulttuureja. Niin paljon kuin kyseiset sanarakenteet minua ärsyttävätkin, pitää niitä silti maltillisesti tässä yhteydessä käyttää. Osa menestystarinoista on vahvoja ja kestäviä; taustarakenteet ovat kunnossa, palkattuja työntekijöitä riittää ja rahoituksesta ei tarvitse huolehtia. Näinhän se ideaalimaailmassa menisi.

Lajien välillä on eroja, mutta silti huomaan eri yhteyksissä lukevani enemmän niitä tarinoita, joissa tukea ei tule seuralta/liitolta/taustajärjestöiltä/mistä vaan ja ”menestyksen takaaminen” tuntuu kaatuvan muutamien harteille. Mitä silloin tapahtuu? Tapahtuu ensimmäinen moka; Avataan omat kukkaronnyörit. Sponsoroidaan omasta pussista. Haetaan henkilökohtaista lainaa ja rahoitetaan rakasta seuraa. Tekohengitetään. Ensiavussa tilanne olisi sietämätön. Sydän lyö sataa mutta keuhkot ovat täynnä nestettä ja verta vuotaa kaikista suonista. Vaikka suomalainen terveydenhuolto on huippua, en usko että kyseistä tekohengitettävää pidettäisiin kovinkaan kauan elinkelpoisena saatika menestykseen päätyvänä tapauksena.

Tekohengittämällä ostetaan aikaa. Ostetaan aikaa maksaa vielä yksi bussilasku ”ei se ole niin iso, minä maksan, ei se ole minulta pois ja päästään sitten pelaamaan”. Ostetaan aikaa saada riittävästi pelaajia ”ihan hyvin voin hoitaa heidän lisenssinsä, hänellä on niin hankalat perheolot että hyvähän se on että on joku harrastus. Samalla voin maksaa myös muutaman ulkomaalaisen pelaajan ruokalaskut kun niillä on niin huonot palkat niin kyllähän sitä pitää auttaa”. Vaikka seuratoiminta ja urheilu on parhaimmillaan yhteisöllistä ja ihmisiä toisiinsa liittävää, on se myös eriyttävää ja repivää. Muutaman ihmisen hyväsydämisyydellä (ja tietynlaisella naiviuudella) rahoitetaan tälläkin hetkellä menestyviä joukkueita ja suuria seuroja.

Kaikissa maksuissa, niissä hyvällä sydämelläkin maksetuissa, on kuitenkin joskus jonkinlainen eräpäivä. Viimeisen huomautuslaskun viimeinen päivä, ennenkuin homma siirtyy muihin käsiin. Jos tuota eräpäivää ei oteta tosissaan, voimme lopettaa tekohengittämisen ja menestystä ylläpitävät toimenpiteet. Tässä kohtaa tapahtuu toinen moka. Maksumiehet lähtevät yksi kerrallaan ja vievät mennessään palan seurasta ja rapauttavat rakenteita. On se sitten kentänrakennusta, teippausta, valmennusta tai kahvinkeittoa, yhtä kaikki. Olet menettänyt rakennuspaloja mahdollisesta tulevastakin menestyksestäsi. Euroja ei tule, kenttä ei rakennu, kahvia ei ole. Mistä tulee seuraava hyväsydäminen joka maksaa seuraavan pelimatkasi tai seuraavan vuoden pelisukat? Kuka nyt kaivaa lompakkoaan kun omat, lainatut ja vanhat varmat on jo kyselty? Tässä kohtaa kuuluisi vastata että toivottavasti ei kukaan.

Olen käynyt lähes viikottain keskusteluja siitä, miten seurojen sisällä myydään yhdeksän hyvää ja kymmenen kultaista. Myyntipuheena ovat menestys, kilpailu, näkyvyys ja kehittyminen. Kustannuksista ei puhuta oikeastaan ollenkaan. Saan kuulla joka viikko myös meriselityksiä siitä miten ”ei meille, ei meidän tarvitse, kyllä nämä tästä”. Halutaan mennä vanhoilla meriiteillä ja menestyksen antamalla myötätuulella. Nyt tulee shokkiuutinen; sitä uutta tuulta ei riitä kovin kauaa jos maksamattomat laskut erääntyvät ja taskut ovat tyhjät ja uudet laskut odottavat vain lähettämistään. Se myötätuuli ei puske yhtäkään seuraa edes Kustaanmiekalle asti, saatika sitä kauemmas tai varsinkaan lennätä yhtäkään ihmistä uusiin haasteisiin ja kilpailuihin.

 

Kirjoitin jo aiemmin, että turhautuneena olen huonoimmillani, olen epä-Jenni. Tiedän myös että turhautuminen on minulle nykyään bensaa. Tai käyttövoimaa; bensaa kun ei kuulemma saisi enää käyttää. Turhautuminen ajaisi minua tekemään isoja muutoksia, menestyksen kustannuksella mutta perustuen siihen että kestävämpää menestystä saadaan vain joskus rikkomalla rakenteita. Ei niin, että menestystä rakennetaan lainarahalla ja myötätuulen loputtua kellutaan yksin, vertavuotavana, henkitoreissaan ja vuotavassa veneessä Kustaanmiekan kohdalla ja mietitään että ”kun ei kukaan sanonut että tässä voi käydä näin”. Väärin; on sanottu, on kerrottu, on annettu mahdollisuus. Kuuluisa joku ei kuunnellut ja siinä on menestyksen hinta . Se on kolmas ja peruuttamaton moka.

08ba3480375fe2c254aa9ebb010386e1 (kuva lainattu)

 

 

 

 

 

 

Hyysäätkö harrastajasi pilalle?

Hyysätä; verbi. Puhekieltä huolehtia, pitää huolta, pitää luonaan. Synonyymit; paapoa, lelliä, hellitellä, lellitellä, hoivata, pitää lellikkinä,hemmotella, hem-motella piloille, helliä, hemmotella, paapoa. Näin sivistää sivistyssanakirja sekä synonyymisanakirja. 

Kyseinen sana oli ensimmäinen joka tuli mieleeni kun luin tämän blogikirjoituksen . Aina Ennenkin Sisäpiirin Facebookissa kommentoin blogikirjoitusta parilla eri kommentilla seuraavasti:

Onhan tämä ihan hauska, tavallaan. Ja toisaalta ei ollenkaan. Seuratoimija sisälläni itkee verta kun lukee tämän ”– Mie oon aina maksellu niitä miun omia lisenssejä nappikset jalassa kentän laijalla jollain maksuautomaatilla tai vieny sinne pelliin kätteisenä sen summan tai jottai kuitteja…” Tiedän tämän olevan taivaan tosi, eikä edes kärjistetty esimerkki. Täysin aikuisten toimivien pelaavien ihmisten keskuudessa tämä on ihan ok. Ei se oo niin justiinsa jos maksaa lisenssin ekan pelin pelimatkalla. Paitsi; että se ei ole ok. Joukkueenjohtaja ei saa lisenssinumeroa riittävän ajoissa että voisi ilmoittaa sen oikeaan pelaajaluetteloon (näin niinkuin jotain mainitakseni) mutta siis, kaikkihan me tämä tiedetään. Ja tuo oli vain yksi esimerkki mainitakseni tässä(kin) suossa jossa tarvomme.” ….”Mä en enää tiedä miten sitä viestintää olisi parantanut tuossa omassa esimerkissäni. Kaikille, ihan kaikille, oli varmasti täysin selvää milloin se lisenssi piti olla maksettuna. Mutta, joka kerta se yllätti kuin talvi autoilijat. Minusta se kertoo, varsinkin mitä vanhemmista harrastajista puhutaan, tietynlaisesta välinpitämättömyydestä ja siitä että aina on se kuuluisa joku, joka kyllä muistuttaa, hoitaa, maksaa ja tekee asian mahdolliseksi. Ikävä sanoa mutta kaikenlainen äidillinen/isällinen paapominen on toisaalta myös sitä, joka mahdollistaa kyseisen toiminnan. Ja toki se olen vain minä, joka olen tarkoituksella halunnut myös ottaa todella kriittisen kannan seuratoimintaan ja yleensäkin vapaaehtoisuuteen, ihan vain sen vuoksi että asiat oikeasti kehittyisivät ;)” 

 

Tuntuu, että kirjoitus toisensa jälkeen toistan itseäni ja aloitan juttujani sanoilla ”Ymmärrän oikein hyvin, mutta” , ”Tiedän todella miltä tuntuu, mutta” ja suosikkini ”Kun aina on se kuuluisa joku, joka”. Tautologisesti kirjoitan samoja juttuja kerrasta toiseen ja hölmön lailla luulen tekeväni jotain uutta. Ehkä niin, mutta jutun idea lienee kuitenkin tuo viimeisin asia jonka kirjoitin FB- kommenttiinikin. Olen tarkoituksella halunnut myös ottaa todella kriittisen kannan seuratoimintaan ja yleensäkin vapaaehtoisuuteen, ihan vain sen vuoksi, että asia OIKEASTI kehittyisivät.

Minulla on vain yksi ongelma palapelissäni. Minulta puuttuu oma leikkikenttä, kasvualusta sekä testiympäristö. Minulla ei ole testattavana urheiluseuran beta- versiota, jota laittaa liveksi riittävän kehityksen jälkeen. Minulla ei ole parannettavana minkään seuratoiminnan heikkoa asiakaskäyttöliittymää, jossa viestintä sakkaa siellä ja vapaaehtoistoiminnan osallistaminen täällä. Olen tietyllä tavalla siis työtön. Työtön on myös turhautunut. Tiedän sen ihan myös todellisen työttömyyden kokemuksella. Aika äkkiä silloinkin otin työn alle Kauppatieteen perusopinnot avoimessa ja jatkoin Urheilujohtamisen opintoja loppuun, sen lisäksi että kirjoitin kuin heikkopäinen työhakemuksia ja ravasin mitä ihmeellisimmissä työhaastatteluissa. Niin, ja tietysti rapsuttelin koiraa kotona nauttien hitaista aamuista (hyi, eräs vihaamistani vertauksista).

 

Minkä ihmeen takia suostumme kasvattamaan omien seurojemme sisällä lähes aikuisia uusavuttomia? Kenen edun mukaista on, että aikuisille ihmisille tehdään valmiiksi lähes kaikki? Sellainen luksus- lause kuin että ”mä vaan pelaan/harrastan/ täällä” on mielestäni lauseista mustin. Sen sanoja ei ehkä ymmärrä, että se, että hän voi vain pelata/harrastella, tarkoittaa sitä että sen vain pelaamisen/harrastamisen mahdollistaa joku muu ihminen, yleensä useampikin. Kyllä, suuressa määrin vapaaehtoinen ja vielä sen vuoksi, että vapaaehtoinen itse on saattanut opettaa harrastajansa liian hyvälle. Harrastus- ja seuratoiminnassa löytyy aina osa joka kokee, että talkoot, seuratyöt, yhteinen hyvä ei aja ikinä oman hyvän kanssa samalle viivalle. Jokainen tietää nämä tyypit jotka fiilistelevät ja haluavat olla mukana, mutta vain kuin heille sopii. Kaikki julkisuus, verkkarit, näkyminen ja hyöty kyllä otetaan irti, mutta kun joskus kysytään mukaan juniorien valmennusavuksi tai joulupakettien paketointirinkiin niin ”nyt ei kyllä millään vaan sovi”. Ja se on tietysti hänen mielestään ihan ok, hänhän vain pelaa/harrastaa.

Kaikille oma pelaaminen/harrastaminen ei ikinä ole kuitenkaan sitä yhteisöllistä, osallistavaa tai vastuullista toimintaa. Se on egoistista oman navan esiintuontia, jossa seura tuottaa yksilölle mahdollisimman paljon hyvää yksilön antanessa mahdollisimman pienen panoksen seuralleen. Ja näitä jostain syystä halumme lisää ja olemme valmiita tekemään kaiken näiden uusavuttomien eteen? Samaan aikaan junioritoiminnat kuihtuvat, vapaaehtoiset väsyvät takkaansa alle ja seurojen edustukset nauttivat kyseenalaistamatonta suitsutusta siitä huolimatta, että edustusjoukkueet saattavat olla eniten hyysättyjä uusavuttomia, joille paidatkin pestään valmiiksi.

 

Yhtä kaikki; mikään asia ei seuratoiminnassakaan tietysti ole mustavalkoista. Hyvillä yrityksillä pitää ihmiset tyytyväisenä saatetaan kaivaa aina vaan syvempää kuoppaa. Kuoppaa, josta ne tyytyväiseksi tehdyt ihmiset eivät tule ketään ikinä pelastamaan. Eivät, vaikka paidat olisi pesty, kahvit keitetty ja lisenssimaksut maksettu niiden puolesta..liian myöhäänkin. Olisiko siis vihdoin aika ravistella Brio- palikat siihen malliin että ne olisivat käytössä tulevilla junioriurheilijoilla, jotka tuntuvat välillä olevan paljon enemmän vartijana, kun nuo paljon suitsutetut ”vain pelaajat/harrastajat” ?

 

Placeholder Image

 

 

 

”MISSÄS NE TEIDÄN JUNIORIT ON..? ”

SANA SPORTTIA SUNNUNTAIHIN

Monissa lajeissa tiedetään olevan seuroja, jotka ovat erikoistuneet olemaan kasvattajaseuroja. Jokainen kasvattajaseura tietää tavallaan oman tehtävänsä ja tarkoituksensa. Kaikki pienet tennistähdet ja jääkiekkosankarit ovat aloittaneet jostain. Jokainen heistä muistaa yleensä sen ensimmäisen valmentajansa, kahvilantädin tai jos ei muuta niin kentältä pois häätäneen kenttämestarin. Miksi taas jossain lajeissa sanalla kasvattajaseura on hieman negatiivinen kaiku?

Omassa lajissani, ja varmasti muissakin, tulee välillä eteen seura, jolta puuttuu junioritoiminta lähes kokonaan. Juniorijoukkueita saattaa olla pari, mutta sellaista juniorimassaa ei ole, eikä tule, jolla saataisiin seura ”tuottamaan” itselleen pelaajia vielä aikuisemmalla edustustasolla. Osa seuroista taas on selkeästi saanut junioritoiminnan kukoistamaan ja tietyn ikäryhmän joukkueita saattaa olla useitakin, mutta yleensä ainakin niin että kaikki variaatiot 9- vuotiaden joukkueista aina 19- vuotiaisiin on tarjolla. Mistä tämä johtuu? Mitä teemme, jos junioreita tulee ovista ja ikkunoista seuraan, jolla ei ole tarjota riittävästi valmennusta koko juniorin matkalle? Mitä taas tekee nipulla ammattitaitoisia valmentajia, jos junioreita ei ole kuin kourallinen? Ilman että laatu, tietynlainen kilpailullinen ilmapiiri ja olosuhteet ovat kunnossa, voi olla turha ajatella, että rakennetaan kestävää urheilullista polkua koko seuran tasolla. Olosuhteet voivat olla vaikka miten hienot, mutta turhaksi ne tulevat siinä vaiheessa, kun harrastajia ei ole ja valmennus huutelee tyhjille seinille opetuksiaan. Seura on juuri niin vetovoimainen kuin menestys ja sitoutunut tekeminen sitä ulospäin näyttää.

Lajini harrastajamäärät ovat olleet enemmän ja vähemmän kasvussa koko ajan. Olemme siitä erityinen laji, että otamme ilolla vastaan ns. late entry- pelaajat. Puhutaan siis niistä pelaajista, jotka jossain vaiheessa miettivät, että ehkä oma entinen laji ei olekaan enää se juttu ja kuitenkin urheilijan sielu kaipaa vielä jotain. Meillä ei sanota EI tässäkään vaiheessa. Kukaan ei katso alaspäin, vaikka ikää olisi 20+ vuotta, kyllä meille mahtuu. Korkeakoulu- ja yliopistojoukkueet ovat tästä myös hyvä esimerkki. Sitä kautta tulee lajiin edelleen hyvää materiaalia, jopa korkeimmalle SM- tasolle asti. Toisaalta osalle riittää myös alemmat sarjatasot, sillä laji itsessään tarjoaa paljon muitakin mahdollisuuksia. Late entry- pelaajien vahvuus on yleensä siinä, että heiltä löytyy tietynlainen sisäinen pelaamisen, urheilun ja treenaamisen kipinä ja taito. Sitä ei tarvitse heihin enää istuttaa ja maanitella esiin. Se, mikä jää valmentajien, seurojen ja yhteisön tehtäväksi, on opettaa pelin idea. Opettaa siis työelämästä tuttu substanssiosaaminen.

 

Jos toisesta päästä saamme mukaan muiden lajien ”drop-outteja” niin herää kysymys; Minne omat drop-outtimme menevät? Ja ennen kaikkea, miksi?

Itse aloin miettiä asiaa tarkemmin, kun olin joskus tilanteessa, että melkein kaksi ikäkausijoukkuetta vain hävisi. Eihän sellainen saisi tapahtua kenenkään huomaamatta, tai niin, ettei siitä olisi ollut viitteitä aiemmin. Kaikilla oli vain ollut kädet ja silmät niin täynnä sitä kuuluisaa kaikkea muuta urheilun taustatoimintaa, että kyseinen asia oli vain jotenkin tapahtunut. Tosiasiassa, kyllähän sen nähtiin tulevan Daruden Sandstromin lailla kohti, mutta siinä kohtaa oltiin jo vähän myöhässä. Tässä tarinassa oli sinällään onnellinen loppu, että kaikki oli kuitenkin opiksi ja suurempi pohjakosketus saatiin vältettyä junioreiden kohdalla. Se kuitenkin laittoi ajattelemaan; kenen vastuulla on se, että pelaajia seurataan myös yksilötasolla, vaikka ollaankin joukkuelajissa? Kuka ottaa asiakseen sanoa jotain, kun huomataan että Repa 14- vuotta makaa mieluimmin kotona yksin, kuin tulee treeneihin? Aloin tuolloin pyöritellä päässäni jonkinlaista Isoveli/Isosisko- toimintaa. Aina on joku, joka tulee autolla treeneihin. Joku voi aina ottaa asiakseen soittaa ja kertoa Repalle että ”Moi, mä tuun hakee sut tällä viikolla treeneihin”. Pieni vaiva toiselle, iso merkitys toiselle. Jos Repa sinnikkäästi jaksaa raahautua treeneihin siitäkin huolimatta, että uusin NHL- peli on tullut tai että telkkari näyttää Salkkareiden sadatta uusintakierrosta, on saavutettu jotain. On saatu aikaan jonkinlainen side, yhteys ja sitoutuminen.

Vaikka Repa ei ehkä haluaisi enää pelata, niin tässä vaiheessa on tärkeä hetki muistaa kertoa ja näyttää, että täällä on muutakin mitä voi tehdä. Yhteisöllisyys näyttelee tärkeää roolia. Koskaan ei pitäisi esittää asiaa niin, että jos et pelaa, niin et ole mitään. Mikä on seuralle ja lajille tärkeämpi ihminen kuin se, jolla on jo valmiiksi jonkinlainen side lajiin? Tuomareita ei ole koskaan liikaa, tilastoijia ei ole koskaan liikaa, markkinointia on muistettava tehdä aina ja apukädet tapahtumapäivinä ovat aina arvossaan. Sitoutunut, arvostettu ja iloinen seuraihminen on ylpeä kantamastaan hupparista, jonka olet hänelle kiitokseksi antanut. Hän on arvokkaampi osa kokonaisuuttasi kuin huomaatkaan. Huomaat sen, kun häntä ei ole. Tämä kaikki pienellä henkilökohtaisella ”vaivalla”, kun vain avaa silmänsä eikä anna omien junioreidensa valua toisaalle tekemään tärkeitä asioita..

Mitä sen jälkeen, kun junioreita on harjoitukset pullollaan, valmentajia ja taustatoimijoita riittää ja seura on elinvoimaa täynnä? Sen jälkeen asiat ovatkin hyvin ja voidaan odotella menestystä tulevaksi. Väärin. Asian helppous ei ole siinä, että kun asiat ollaan saatu tietylle asteelle, niin istutaan tukevasti ja odotetaan. Siitä alkaa se todellinen työnteko. Joka hetki muistat, että pitää ylläpitää, kehittää, kiittää ja kurottaa ylemmäs. Et unohda rekrytoida uusia valmentajia tai taustatoimijoita, muistat kasvaa rauhassa ja otat pienet taantumat opiksi. Junioritoiminta jos mikä ei ole 100m pikamatka. Se on maraton joka jatkuu..ja jatkuu..ja jatkuu. Älä kuitenkaan unohda nauttia matkasta. Lopulta meillä kaikilla on valinnanvapaus miettiä mikä on oma reittimme tässä maratonissa.