Hyvä johtaja on hyvä ratsastaja ?

Olen palannut muutama kuukausi sitten ratsastusharrastukseni pariin. En ole koskaan ollut mikään super-ratsastaja, jolta onnistuu silmät kiinni gp-tason estehyppelyt ja muut. Olen ratsastajana sellainen, että arvostan kivaa ympäristöä, hyvää opetusta ja sitä, että kerran viikossa tunnin ajan ratsastuksenopettaja kertoo minulle/ryhmälle mitä tulee tehdä ja antaa samalla myös kokoajan palautetta siitä miten voin/voimme olla vielä parempia. Tunnin jälkeen ei ole ikinä, ei ikinä, ikävä fiilis tai tunne että tänne en tule enää koskaan. Ratsastus on minulle siis henkireikä sille, että voin vain olla ja nauttia siitä, että tuon tunnin ajan vastuu asioiden sujumisesta ja organisoinnista on jollain muulla. Minä ja hevonen, lähinnä minä, pyrin vain olemaan tyrimättä isommin ja häiritsemättä hevosta.

Hyvä johtaja on tavallaan kuin hyvä ratsastaja. Täsmällinen, realistinen, rehellinen, rauhallinen, pelkäämätön ja toisaalta päättäväinen, vastuullinen ja tukena kun tilanne sitä vaatii. Paikalla ja läsnä, mutta ei sotkemassa kuvioita. Kuulolla ja kuuntelemassa, mutta ei prässäämässä päälle. Kysymässä ja vastaamassa, mutta ei päällepäsmäröimässä ja oikomassa.

 

Viimeisen kahden viikon aikana olen miettinyt todella paljon sitä, minkälainen organisaatiomalli urheiluseuralla on, tai jos ei ole, niin mikä sen pitäisi olla. Olen lukenut joukkueurheilun organisaatiomalleista, lajiliittojen määräysvallasta ja toisaalta piirtänyt lukemattomia mindmappeja siitä, mitä tämä kaikki voisi olla. Palaan kuitenkin toistuvasti seuraavaan kysymykseen siitä, mitä harrastajamme sanoisivat jos heiltä kysyttäisiin että miksi seuramme on olemassa. Uskoisin että suurin osa vastaisi, että seura on olemassa heitä varten, se on palvelemassa heitä ja tuottamassa heille mahdollisuuksia harrastaa, kehittyä ja saada parasta mahdollista tukea omalle harrastamiselleen. Vastaukset siis kertovat että seura on/olisi palveluorganisaatio. Toki seura on myös osin palveluorganisaatio, koska haluamme tuottaa liikunnan ja urheilun kansalaistoimintaa. Kuitenkin kirjoitettuna tuo kaikki vaikuttaa kuitenkin, noh, todella vanhanaikaiselta. Nämä ovat niitä tekstejä joita erilaiset toiminta- ja kehityssuunnitelmat ovat pullollaan ja näitä viljellään hakemuksien liitteeksi, sen suuremmin sisäistämättä mitä ne edes tarkoittavat.

Karkeasti palveluorganisaatio kuulostaa hyvin yksisuuntaiselta eikä kovinkaan vuorovaikutteiselta, vanhanaikaiselta jopa pahimmillaan. Yhdistystoiminta, kuten kaikki tietävät, on suurelta osin varsinkin urheiluseuroissa vapaaehtoisten pyörittämää. Kuulen itse viikottain, jos en päivittäin, viisi hyvää ja kymmenen parempaa ideaa siitä mitä varmaan kannattaisi tehdä. Kuuntelen kaikki ehdotukset avoimin mielin, mutta toisaalta voin myös rehellisesti sanoa, että niin kauan kun ideoijat ja ehdotusten tuojat eivät kerro kuka tuon kaiken konkreettisesti tekee, niin en ole heti etunenässä lähtemässä kehittämään tuota(kin) asiaa. Usein tuntuu, että ideanikkarit mitään miettimättä ajattelevat että puheenjohtajan/johtokunnan vastuulla on myös tehdä kaikki ideat todeksi. Voin todeta tässä julkisesti että ei ole. Jos johtokunnassa tai hallituksessa istuu 5-6 ihmistä niin millä todennäköisyydellä kaikki eteentulevat ideat poikivat käytännössä toimia? Aika harva.

Jos pelkkien palvelujen tuottaminen on seuran funktio ja valittu toimintatapa niin mikäpä siinä. Siinä vaiheessa pitää toki olla täysin kirkkaana tiedossa se, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Se ei todellakaan tarkoita sitä että koko seuran laajuudella kaikkia ja kaikkea palvellaan 100% palvelutakuulla. Eri toiminnot arvotetaan eri tavalla palvelulupausten mukaan.

 

Mitä sinun seurassasi ihmiset vastaavat, kun esität heille tuon ison kysymyksen miksi seura on olemassa..?

55869183_267194550891963_2299753355473321984_n.jpg

 

Menestyksen hinta-voitosta voittoon vaikka viimeisillä varoilla?

Kirjoittamisessa on ollut pienoinen tauko. Olen toki kirjoittanut päivätyöni puolella paljon kuulosta, kuulemisesta ja heikentyneen kuulon välillisistä vaikutuksista. Mikäli ne(kin)  kiinnostavat niin yhden kirjoituksen voi lukea vaikka tästä . Eilen illalla kuitenkin ryhdistäydyin ja kysyin FB-piiristäni että mistä he haluaisivat lukea ja mitkä asiat heitä kiinnostaisivat. Sain paljon hyviä ideoita ja asioita joita nostaa esiin, mutta vanhana rahoitusalan ihmisenä tartuin tietysti aiheeseen jossa mainittiin sana ”hinta”. Mikä on menestyksen hinta?

Menestystä voidaan mitata useilla tavoilla. Toisille se on kertyneiden kultamitalien ja pokaalien määrä ja toinen kertoo menestyksen olevan sitä, että näkee valmennettaviensa menestyvän. Osalle menestys on puhtaasti euroja, dollareita ja puntia. Joku kertoo menestyksen olevan vuosien kova työ. Haluan kuitenkin miettiä tavallaan menestyksen hintaa sen kautta, että mikä on siitä maksettava vero ja mistä varoista se vero maksetaan?

 

Omassa lajissani ei ole mitenkään poikkeuksellista että todistamme, ikävä kyllä, nykyään lähes vuosittain seurojen poistumisia seurakartalta. Kunnes, ne ilmestyvät jossain vaiheessa takaisin uudella nimellä, samalla nimellä tai uudella paikkakunnalla. Olen oman kotiseurani kanssa käynyt aikanaan aikamoisen vuoristoradan joka tavalla. Menestyksen kautta ei tullut uutta menestystä. Rakenteet nitisivät ja natisivat, paikoin jopa paukahtelivat rikki, mutta eivät kuitenkaan lahonneet. Seuraa ei tarvinnut poistaa kartalta eikä se hävinnyt mihinkään. Onneksi tuo hetki kestettiin ja seuraa on rakennettu nyt eri tavalla ja hyvällä asenteella. Rehellisyys ja realismi olivat tässäkin ensisijaisen tärkeitä asioita. Nostan olematonta hattuani siitä edelleen ja olen tyytyväinen että saan omalla tavallani ”taustapiruilla” heille edelleen pienissä jutuissa.

 

Sivusta olen päässyt toki myös seuraamaan erilaisia menestymisen ja voittamisen kulttuureja. Niin paljon kuin kyseiset sanarakenteet minua ärsyttävätkin, pitää niitä silti maltillisesti tässä yhteydessä käyttää. Osa menestystarinoista on vahvoja ja kestäviä; taustarakenteet ovat kunnossa, palkattuja työntekijöitä riittää ja rahoituksesta ei tarvitse huolehtia. Näinhän se ideaalimaailmassa menisi.

Lajien välillä on eroja, mutta silti huomaan eri yhteyksissä lukevani enemmän niitä tarinoita, joissa tukea ei tule seuralta/liitolta/taustajärjestöiltä/mistä vaan ja ”menestyksen takaaminen” tuntuu kaatuvan muutamien harteille. Mitä silloin tapahtuu? Tapahtuu ensimmäinen moka; Avataan omat kukkaronnyörit. Sponsoroidaan omasta pussista. Haetaan henkilökohtaista lainaa ja rahoitetaan rakasta seuraa. Tekohengitetään. Ensiavussa tilanne olisi sietämätön. Sydän lyö sataa mutta keuhkot ovat täynnä nestettä ja verta vuotaa kaikista suonista. Vaikka suomalainen terveydenhuolto on huippua, en usko että kyseistä tekohengitettävää pidettäisiin kovinkaan kauan elinkelpoisena saatika menestykseen päätyvänä tapauksena.

Tekohengittämällä ostetaan aikaa. Ostetaan aikaa maksaa vielä yksi bussilasku ”ei se ole niin iso, minä maksan, ei se ole minulta pois ja päästään sitten pelaamaan”. Ostetaan aikaa saada riittävästi pelaajia ”ihan hyvin voin hoitaa heidän lisenssinsä, hänellä on niin hankalat perheolot että hyvähän se on että on joku harrastus. Samalla voin maksaa myös muutaman ulkomaalaisen pelaajan ruokalaskut kun niillä on niin huonot palkat niin kyllähän sitä pitää auttaa”. Vaikka seuratoiminta ja urheilu on parhaimmillaan yhteisöllistä ja ihmisiä toisiinsa liittävää, on se myös eriyttävää ja repivää. Muutaman ihmisen hyväsydämisyydellä (ja tietynlaisella naiviuudella) rahoitetaan tälläkin hetkellä menestyviä joukkueita ja suuria seuroja.

Kaikissa maksuissa, niissä hyvällä sydämelläkin maksetuissa, on kuitenkin joskus jonkinlainen eräpäivä. Viimeisen huomautuslaskun viimeinen päivä, ennenkuin homma siirtyy muihin käsiin. Jos tuota eräpäivää ei oteta tosissaan, voimme lopettaa tekohengittämisen ja menestystä ylläpitävät toimenpiteet. Tässä kohtaa tapahtuu toinen moka. Maksumiehet lähtevät yksi kerrallaan ja vievät mennessään palan seurasta ja rapauttavat rakenteita. On se sitten kentänrakennusta, teippausta, valmennusta tai kahvinkeittoa, yhtä kaikki. Olet menettänyt rakennuspaloja mahdollisesta tulevastakin menestyksestäsi. Euroja ei tule, kenttä ei rakennu, kahvia ei ole. Mistä tulee seuraava hyväsydäminen joka maksaa seuraavan pelimatkasi tai seuraavan vuoden pelisukat? Kuka nyt kaivaa lompakkoaan kun omat, lainatut ja vanhat varmat on jo kyselty? Tässä kohtaa kuuluisi vastata että toivottavasti ei kukaan.

Olen käynyt lähes viikottain keskusteluja siitä, miten seurojen sisällä myydään yhdeksän hyvää ja kymmenen kultaista. Myyntipuheena ovat menestys, kilpailu, näkyvyys ja kehittyminen. Kustannuksista ei puhuta oikeastaan ollenkaan. Saan kuulla joka viikko myös meriselityksiä siitä miten ”ei meille, ei meidän tarvitse, kyllä nämä tästä”. Halutaan mennä vanhoilla meriiteillä ja menestyksen antamalla myötätuulella. Nyt tulee shokkiuutinen; sitä uutta tuulta ei riitä kovin kauaa jos maksamattomat laskut erääntyvät ja taskut ovat tyhjät ja uudet laskut odottavat vain lähettämistään. Se myötätuuli ei puske yhtäkään seuraa edes Kustaanmiekalle asti, saatika sitä kauemmas tai varsinkaan lennätä yhtäkään ihmistä uusiin haasteisiin ja kilpailuihin.

 

Kirjoitin jo aiemmin, että turhautuneena olen huonoimmillani, olen epä-Jenni. Tiedän myös että turhautuminen on minulle nykyään bensaa. Tai käyttövoimaa; bensaa kun ei kuulemma saisi enää käyttää. Turhautuminen ajaisi minua tekemään isoja muutoksia, menestyksen kustannuksella mutta perustuen siihen että kestävämpää menestystä saadaan vain joskus rikkomalla rakenteita. Ei niin, että menestystä rakennetaan lainarahalla ja myötätuulen loputtua kellutaan yksin, vertavuotavana, henkitoreissaan ja vuotavassa veneessä Kustaanmiekan kohdalla ja mietitään että ”kun ei kukaan sanonut että tässä voi käydä näin”. Väärin; on sanottu, on kerrottu, on annettu mahdollisuus. Kuuluisa joku ei kuunnellut ja siinä on menestyksen hinta . Se on kolmas ja peruuttamaton moka.

08ba3480375fe2c254aa9ebb010386e1 (kuva lainattu)

 

 

 

 

 

 

Hyysäätkö harrastajasi pilalle?

Hyysätä; verbi. Puhekieltä huolehtia, pitää huolta, pitää luonaan. Synonyymit; paapoa, lelliä, hellitellä, lellitellä, hoivata, pitää lellikkinä,hemmotella, hem-motella piloille, helliä, hemmotella, paapoa. Näin sivistää sivistyssanakirja sekä synonyymisanakirja. 

Kyseinen sana oli ensimmäinen joka tuli mieleeni kun luin tämän blogikirjoituksen . Aina Ennenkin Sisäpiirin Facebookissa kommentoin blogikirjoitusta parilla eri kommentilla seuraavasti:

Onhan tämä ihan hauska, tavallaan. Ja toisaalta ei ollenkaan. Seuratoimija sisälläni itkee verta kun lukee tämän ”– Mie oon aina maksellu niitä miun omia lisenssejä nappikset jalassa kentän laijalla jollain maksuautomaatilla tai vieny sinne pelliin kätteisenä sen summan tai jottai kuitteja…” Tiedän tämän olevan taivaan tosi, eikä edes kärjistetty esimerkki. Täysin aikuisten toimivien pelaavien ihmisten keskuudessa tämä on ihan ok. Ei se oo niin justiinsa jos maksaa lisenssin ekan pelin pelimatkalla. Paitsi; että se ei ole ok. Joukkueenjohtaja ei saa lisenssinumeroa riittävän ajoissa että voisi ilmoittaa sen oikeaan pelaajaluetteloon (näin niinkuin jotain mainitakseni) mutta siis, kaikkihan me tämä tiedetään. Ja tuo oli vain yksi esimerkki mainitakseni tässä(kin) suossa jossa tarvomme.” ….”Mä en enää tiedä miten sitä viestintää olisi parantanut tuossa omassa esimerkissäni. Kaikille, ihan kaikille, oli varmasti täysin selvää milloin se lisenssi piti olla maksettuna. Mutta, joka kerta se yllätti kuin talvi autoilijat. Minusta se kertoo, varsinkin mitä vanhemmista harrastajista puhutaan, tietynlaisesta välinpitämättömyydestä ja siitä että aina on se kuuluisa joku, joka kyllä muistuttaa, hoitaa, maksaa ja tekee asian mahdolliseksi. Ikävä sanoa mutta kaikenlainen äidillinen/isällinen paapominen on toisaalta myös sitä, joka mahdollistaa kyseisen toiminnan. Ja toki se olen vain minä, joka olen tarkoituksella halunnut myös ottaa todella kriittisen kannan seuratoimintaan ja yleensäkin vapaaehtoisuuteen, ihan vain sen vuoksi että asiat oikeasti kehittyisivät ;)” 

 

Tuntuu, että kirjoitus toisensa jälkeen toistan itseäni ja aloitan juttujani sanoilla ”Ymmärrän oikein hyvin, mutta” , ”Tiedän todella miltä tuntuu, mutta” ja suosikkini ”Kun aina on se kuuluisa joku, joka”. Tautologisesti kirjoitan samoja juttuja kerrasta toiseen ja hölmön lailla luulen tekeväni jotain uutta. Ehkä niin, mutta jutun idea lienee kuitenkin tuo viimeisin asia jonka kirjoitin FB- kommenttiinikin. Olen tarkoituksella halunnut myös ottaa todella kriittisen kannan seuratoimintaan ja yleensäkin vapaaehtoisuuteen, ihan vain sen vuoksi, että asia OIKEASTI kehittyisivät.

Minulla on vain yksi ongelma palapelissäni. Minulta puuttuu oma leikkikenttä, kasvualusta sekä testiympäristö. Minulla ei ole testattavana urheiluseuran beta- versiota, jota laittaa liveksi riittävän kehityksen jälkeen. Minulla ei ole parannettavana minkään seuratoiminnan heikkoa asiakaskäyttöliittymää, jossa viestintä sakkaa siellä ja vapaaehtoistoiminnan osallistaminen täällä. Olen tietyllä tavalla siis työtön. Työtön on myös turhautunut. Tiedän sen ihan myös todellisen työttömyyden kokemuksella. Aika äkkiä silloinkin otin työn alle Kauppatieteen perusopinnot avoimessa ja jatkoin Urheilujohtamisen opintoja loppuun, sen lisäksi että kirjoitin kuin heikkopäinen työhakemuksia ja ravasin mitä ihmeellisimmissä työhaastatteluissa. Niin, ja tietysti rapsuttelin koiraa kotona nauttien hitaista aamuista (hyi, eräs vihaamistani vertauksista).

 

Minkä ihmeen takia suostumme kasvattamaan omien seurojemme sisällä lähes aikuisia uusavuttomia? Kenen edun mukaista on, että aikuisille ihmisille tehdään valmiiksi lähes kaikki? Sellainen luksus- lause kuin että ”mä vaan pelaan/harrastan/ täällä” on mielestäni lauseista mustin. Sen sanoja ei ehkä ymmärrä, että se, että hän voi vain pelata/harrastella, tarkoittaa sitä että sen vain pelaamisen/harrastamisen mahdollistaa joku muu ihminen, yleensä useampikin. Kyllä, suuressa määrin vapaaehtoinen ja vielä sen vuoksi, että vapaaehtoinen itse on saattanut opettaa harrastajansa liian hyvälle. Harrastus- ja seuratoiminnassa löytyy aina osa joka kokee, että talkoot, seuratyöt, yhteinen hyvä ei aja ikinä oman hyvän kanssa samalle viivalle. Jokainen tietää nämä tyypit jotka fiilistelevät ja haluavat olla mukana, mutta vain kuin heille sopii. Kaikki julkisuus, verkkarit, näkyminen ja hyöty kyllä otetaan irti, mutta kun joskus kysytään mukaan juniorien valmennusavuksi tai joulupakettien paketointirinkiin niin ”nyt ei kyllä millään vaan sovi”. Ja se on tietysti hänen mielestään ihan ok, hänhän vain pelaa/harrastaa.

Kaikille oma pelaaminen/harrastaminen ei ikinä ole kuitenkaan sitä yhteisöllistä, osallistavaa tai vastuullista toimintaa. Se on egoistista oman navan esiintuontia, jossa seura tuottaa yksilölle mahdollisimman paljon hyvää yksilön antanessa mahdollisimman pienen panoksen seuralleen. Ja näitä jostain syystä halumme lisää ja olemme valmiita tekemään kaiken näiden uusavuttomien eteen? Samaan aikaan junioritoiminnat kuihtuvat, vapaaehtoiset väsyvät takkaansa alle ja seurojen edustukset nauttivat kyseenalaistamatonta suitsutusta siitä huolimatta, että edustusjoukkueet saattavat olla eniten hyysättyjä uusavuttomia, joille paidatkin pestään valmiiksi.

 

Yhtä kaikki; mikään asia ei seuratoiminnassakaan tietysti ole mustavalkoista. Hyvillä yrityksillä pitää ihmiset tyytyväisenä saatetaan kaivaa aina vaan syvempää kuoppaa. Kuoppaa, josta ne tyytyväiseksi tehdyt ihmiset eivät tule ketään ikinä pelastamaan. Eivät, vaikka paidat olisi pesty, kahvit keitetty ja lisenssimaksut maksettu niiden puolesta..liian myöhäänkin. Olisiko siis vihdoin aika ravistella Brio- palikat siihen malliin että ne olisivat käytössä tulevilla junioriurheilijoilla, jotka tuntuvat välillä olevan paljon enemmän vartijana, kun nuo paljon suitsutetut ”vain pelaajat/harrastajat” ?

 

Placeholder Image

 

 

 

Turhautuminen, Uhrautuminen ja Urautuminen- seuratoiminnan kolme riippakiveä

Olen ollut poissa aktiivisemmasta urheiluseuratoiminnasta nyt yli kaksi vuotta. Olo on ollut omalla tavallaan koditon, kun uutta omaa juttua ei ole ollut eikä löytynyt. Taustalla olen häärännyt kyllä paljonkin, mutta en niin, että se olisi näkynyt samalla tavalla ulospäin kuin ennen. Poislukien tietysti pieni puristus EM-kisoissa Vantaalla.

20180802 FRA - FIN 4460

Kun on siirtynyt seuraamaan toimintaa ulkopuolelta, on ollut aikaa pyörittää monenmoista ajatusta rauhassa. Eivät ne turhaan sano että ”I can see clearly now”. Kun on lähellä, sisällä, ytimessä jossain asiassa niin oma fokus on yleensä hyvin rajattu. Mielessä pyörii kokoajan toistuva kela siitä, että jotta voin tehdä c, pitää tehdä b, jotta voin tehdä a. Jotenkin kummasti koen, että toiminnassa mentiin hyvin usein Ö:stä A:han ja satasesta nollaan kun suunta kai, yleensä, olisi hyvä olla vähän toisinpäin. Rakastan vanhan tiedottajaystäväni toteamusta siitä, että toiminta tuntuu olevan aina pelkkää eteenpäin kaatumista. Varastan tuon sanonnan sillä en usko että hän laittaa tätä pahakseen.

Seuratoiminnan kolme riippakiveä tuntuvat siis olevan Turhautuminen, Urhautuminen ja Urautuminen. Alla muutama ajatus niistä.

TurhautuminenKukaan ei auta. Kukaan ei kuuntele. Kaikki jää tekemättä. Kukaan ei tiedä minne/miten/miksi jotain tehdään ja mikä on iso visio, jos sitä edes on ikinä kerrottu ruohonjuuritason toimijoille asti. Yksittäisen seuratoimijan ja vapaaehtoisen maailma on pieni, mutta sydän suuri. Se ei kauaa kestä sitä, että hänen koko seuran kokoinen sydämensä tuntuu yksin kantavan koko seuran murheet. Kun tarpeeksi kauan yksittäisenä henkilönä kantaa isoja juttuja, edes mielessään, saatika tekee omien jaksamisiensa äärirajoilla juttuja tulee seinä vastaan. Turhautuminen- motivaation taattu tappaja ja suurin vihollinen.

Uhrautuminen: Jokainen seuratoimija tunnistaa itsestään tämän osan. Vaikka sen kieltäisi, tietää, että välillä on uhrautunut ja ollut ehkä jotenkin salaa jopa marttyyri. Se on täysin normaalia. Ei kukaan voi jaksaa kaikkea jos tilanne on pysynyt turhautumisena jo kauan. Tulee Uhrautuminen jolla on tietysti kääntöpuolena se, että asiat tulevat hoidettua. Uhrautuminen vaan syö palan aina jostain muusta. Jos Turhautuminen vie paloja sydämestä niin Uhrautuminen tykkää kasvattaa mörkömäistä olemustaan ja ruokkia ikäviä fiiliksiä niiden toimintojen suuntaan josta ennen niin nautti. Kyllä se teidän seuratoimijanne edelleen tekee, tottakai, tekee itseasiassa tosi paljon. Se tekee selkänahastaan, se käyttää työpäiviään ja aikaa perhe-elämästään, jopa omia rahojaan jotta seuran hyvinvointi ei kärsisi ja muut voisivat harrastaa. Uhrautuminen- se on se, joka ei kysy että vieläkö sinulla on kivaa?

Urautuminen: Aina ennenkin, eteenpäin kaatuminen, se nyt vain on näin, kyllä tämä tästä. Fraaseja olisi vaikka miten paljon. Aikansa kun seuratoimijanne on ensin turhautunut ja sitten uhrautunut tulee viimeisen sanan vuoro. Valinnanmahdollisuus on toki jokaisella meistä että uraudummeko ensimmäisen lauseen sanontoihin vai valitsemmeko jotain muuta? Voimme aina valita että ehkä jossain muualla voisin vaikuttaa, ehkä jossain muualla minua kuunneltaisiin ja osallistettaisiin. Tai sitten voimme urautua. Todeta että on täysin normaalia, järkevää ja ihmiselle hyvästä voida pahoin ja surullisesti ennen niin rakastamansa seuratyön vuoksi. On varmasti täysin normaalia myös kannustaa, kustantaa ja kärsiä ”kun se nyt vaan on aina vähän mennyt näin”.

 

Tykkään kirjoittaa tästä, kuten muistakin asioista kärjistetysti ja realistisesti. En ole perusluonteeltani negatiivinen. Olen realisti, toki myös ripauksella pessimismiä ja kyynikkoa, mutta se on kääntynyt vain voimavaraksi. En kuvittele enää, että jostain tulee se Kuuluisa Joku, joka antaa rahat, vallan ja mahdin pelastaa urheiluseuran toisensa jälkeen. Tai että minun, sinun, meidän tai noiden jälkeen tulee muita, jotka ovat yhtä intohimoisia tai innoissaan antamaan selkänahkansa ja vähäisen jaksamisensa asian puolesta. Se on ihan ok ja se pitää kestää. Mutta sitten tulee mutta. Niin kauan kun koen, että minulla voisi olla mitään arvoa millekään seuralle tai yhteisölle, niin haluaisin antaa sen niiden käyttöön. Haluan antaa edes murto-osan apua, jotta edes se Joku Toinen jossain voisi hengähtää hetken. Jos se apua ei ole tarvittua, haluttua tai muuten käyttökelpoinen niin olen sinut asian kanssa. Mikäli kuitenkin koen, että jossain voisi asioita tehdä toisin tai ainakin päivitetysti 2000- luvun tyyliin, en aio olla tästä hiljaa. Aion edelleenkin haastaa tuntemiani seuraihmisiä avoimeen keskusteluun siitä että ”Miten Teillä ihan oikeasti menee?”. Minä olen kuitenkin tällä hetkellä omalla tavallani Sveitsi. Mielipiteitä, kannanottoja, ideoita ja bisnesmallia riittää vaikka muille jaettavaksi- puuttuu vain se toinen osapuoli joka olisi riittävän rohkea näitä toteuttaakseen kanssani.

 

Onko Essi vuoden seuratoimija 2018?

Halusin omalta osaltani nostaa esiin, miten hienoja ihmisiä omankin lajini parissa on. Laji voisi olla mikä tahansa, mutta lukiessaan tällaisia seuraihmisten historioita, niin tiedän lajin olevan hyvissä käsissä. Jokainen meistä seuratoimijoista on hakannut päätä kiviseinään ja saanut omat haavansa opetellessaan. Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että olemme opetelleet, erehtyneet, oppineet ja jatkaneet. Ikävän usein erehdyksen jälkeen tulee pelkkää tyhjää eikä uskalleta kokeilla edes enää. Seuratoimijan käsiä ei ole ikinä liikaa, yhtään turhaa kysymystä tai nettisivujen ylläpitäjää ei seuroissa ole. Muista kuitenkin että kun jotain lupaat tehdä niin tee se, tai kysy ennen määräpäivää apua jos et ole saanut osaasi hoidettua.

Tässä siis pieni juttu siitä mitä on olla Essi ja kuka se Essi oikeastaan on?

” Moi,

mie oon Essi Kotkasta.

Taustasta sen verran, että olen lukio/ylioppilas pohjalla itseni urheiluhierojaksi opiskellut ja siinä välissä myös intin käynyt. Nykyään kuitenkin opiskelen liikunnanohjaajaksi (AMK) Vierumäellä monimuotototeutuksella eli pääsen etänä Kotkasta käsin tekemään koulutehtäviä.

Vähän joka lajia olen joskus kokeillut, mutta sali ja painiminen on tässä sivussa ollut aktiivisimmin mukana. Liikkumista olen kuitenkin aina rakastanut ja jossain muodossa sitä koko ikäni harrastanut.

Jenkkifutis hyppäsi mukaan kuvioihin jo 10 vuotta sitten ollessani 14-vuotias. Silloin en lajista vielä mitään tajunnut ja nykyään tuntuu, että tajuan vielä vähemmän. Tuntuu välillä, että mitä enemmän pääsen tähän lajiin syvemmälle mukaan, sitä enemmän tajuaa kuinka vähän tästä lajista edes vielä tietää. Se on mielestäni yksi lajin hienouksista. Jefussa on parasta se adrenaliini! En tiedä mitään muuta lajia, missä se kuohahtaa niin voimakkaasti kuin tässä ja se on erittäin voimaannuttava tunne.

Seuratyössä tykkään sen monipuolisuudesta. Olen päässyt mukaan vaikka mihin. Ihan nuorena ravasin Kouvolassa peleissä apuna chaineissä (ketjujengi) ja pallotyttönä.  Roosters– aikana aloitin myös chainissä olemisella, mutta kun kerran päädyin vesitytöksi, niin siitä se sivurajalla oleminen sitten lähti kunnolla. Pääsin jopa miesten joukkueen mukana Ranskaankin asti vesitytöksi.

Kotkassa alkoi toiminta pyörimään 2013 ja siellä aloitin samalla junnujen valmentamisen. Päädyin ohessa valmentamaan  myös Kyamkin (nykyinen Xamk) korkeakoulujoukkuetta. Lisäksi tuli käytyä tuomarikoulutus ja ensimmäiset tuomaroinnitkin sain alle.

Naisten joukkue alkoi Kotkassa herätellä itseään 2015 ja siitä sekin sitten tuli pyöräytettyä käyntiin. Tämän jälkeen päädyin myös seuran hallitukseen. Tykkään suunnittelusta, organisoinnista ja järjestämisestä.

Haastavinta seuratyössä on se työmäärä. Seura-aktiiveja on yleensä todella vähän. Monesti kaikki kaatuukin vain muutaman ihmisen harteille. Viimeisin vuosi onkin ollut ehdottomasti elämäni rankin vuosi. Sen aikana olen vetänyt kahta eri juniorijoukkuetta, ollut naisten joukkueen pelaajavalmentaja, ollut kaikissa miesten peleissä mukana, (jos ei ole naisten tai junioripelien kanssa ollut päällekkäisyyksiä) järjestänyt pelitapahtumia, tuomaroinut peleissä ja ollut mukana jos minkä näköisessä hommassa.. teipparina, vesityttönä, jojona jne. Siihen sitten päälle kaikki puheenjohtajan tehtävään liittyvät asiat mm. tilannut peliasut (joka ei muuten ole lyhyt homma sekään), hoitanut seuran laskut ja raha-asioita, kirjoittanut juttuja nettisivulle, kirjoittanut some-päivityksiä, hoitanut pelaajavahvistuksiin liittyviä toimenpiteitä. Lopuksi sitten vielä päälle talkoilut, vetänyt useat tutustumistunnit kokeilupäiviä kouluille ja aloittanut sekä pyörittänyt Kotkassa Jefukoulutoimintaa. Noh, onhan näitä hommia!

Tämän seuratyön lisäksi tein töitä ja yritin opiskella, kunnes totesin, etten pysty tähän kaikkeen ja jouduin jättämään työkuviot pois, jotta voisin paneutua opintoihin ja saada ne päätökseen. Kuitenkin nyt alkaa helpottaa, kun niin monia asioita on saanut delegoitua eteenpäin ja saanut järjestykseen. Kaikki tämä on kuitenkin pysynyt melko hyvässä järjestyksessä, kun on suunnitellut asiat hyvin ja miettinyt asioita pitkälle. Kalenteri on myös väline mitä ilman en selviä hengissä. Opettelen vielä rauhoittumaan ja sanomaan ei asioille.

  • Miksi jenkkifutis

” Koska se on niin monipuolinen urheilulaji. Siinä tarvitsee lähes kaikkea; voimaa, nopeutta ja älyä. Ja se kuinka monelle erilaiselle ihmiselle tämä laji soveltuu; kuinka niin moni erilainen/kokoinen/pituinen/painoinen voi tätä harrastaa. Kontakti on kivaa ja tietysti se adrenaliinihuuma minkä tästä saa.

Hyökkäys vai puolustus on vaikea kysymys, mutta kyllä mun täytyy vastata, että hyökkäys. Juokseminen on kivaa, mutta kun sen pääsee tekemään pallon kanssa väistellen ja ”törmäillen”, niin voisin tehdä sitä vaikka koko päivän, vaikka kroppa varmaan pistäis jossain vaiheessa kampoihin.

  • Tavoitteista

” Tavoitteet jenkkifudiksessa on nauttia pelaamisesta ja olla paras 😀 Ja sen eteen teenkin nyt todella paljon töitä offseasonilla.

Mun ikuinen rooli on aina ollut olla ”se toinen” ja missään en ole ikinä ollut se paras. Olen kuitenkin monesti miettinyt, että jos jotain hyvää siitä täytyy löytää, niin ei ainakaan ikinä ole liian tyytyväinen ja saa ylläpidettyä motivaatiota tehdä aina entistä enemmän työtä.

Seuratyön tavoitteet on luoda amerikkalaiselle jalkapallolle vakaa jalansija täällä Kotkassa ja rakentaa kestävä organisaatio. Tuoda seuraa esiin ja antaa meidän jäsenille hyvä seura harrastaa tätä lajia.

Opiskelussa tavoitteet on suorittaa liikunnan alan koulutus ja olen myös kiinnostunut luokanopettajan ammatista tulevaisuudessa.

Työkuviot joutuvat hetken vielä odottamaan, mutta mahdollisesti luokanopettaja. Olisihan se mahtia, jos omana aikakautena saisi jo luotua niin vakaan pohjan tälle seuralle, että sillä voisi joskus jopa itsensä työllistää.”

  • Esikuvia jenkkifudiksessa

Lempipelaajat NFL :ssä on Christian McCaffrey ja Aaron Rodgers

Suomessa lajin parissa toimivia henkilöitä, joita arvostan ovat: Jorma Hytönen, Paula Lehtinen, Niclas Carpelan, Juha Hakala, Olli Jussila, Mikko Koikkalainen ja Mika Laurila.

Ja oma isäni Jarmo Söderholm urheilussa ja seuratoiminnassa.
Näitä yhdistää mielestäni hyvin sanat intohimoisuus ja positiivisuus lajiin.

Olli Jussila ansaitsisi mielestäni vielä enemmän huomiota omalle työlleen.

Jenkkifutisterveiset lajin parissa toimiville:

” Kannustetaan ja tuetaan toisiamme, jotka ahertavat seuratyön parissa. Ei pelkästään oman seuran sisällä, vaan myös muualla. Näin teemme meistä kaikista entistä vahvempia. 😊

Essiä voi käydä äänestämässä vakuuttavimmaksi seuratoimijaksi täältä. Nyt on mahdollisuus antaa ääni jenkkifutikselle.

Urheilugaalan sykähdyttävimmän urheiluhetken voit äänestää täältä ja numerohan on #21 Blue Lionsien EM- pronssi.

 

45619516_294369224507762_2911819725963001856_n 45688885_752054638470882_6506991855643656192_n

 

 

 

 

”MISSÄS NE TEIDÄN JUNIORIT ON..? ”

SANA SPORTTIA SUNNUNTAIHIN

Monissa lajeissa tiedetään olevan seuroja, jotka ovat erikoistuneet olemaan kasvattajaseuroja. Jokainen kasvattajaseura tietää tavallaan oman tehtävänsä ja tarkoituksensa. Kaikki pienet tennistähdet ja jääkiekkosankarit ovat aloittaneet jostain. Jokainen heistä muistaa yleensä sen ensimmäisen valmentajansa, kahvilantädin tai jos ei muuta niin kentältä pois häätäneen kenttämestarin. Miksi taas jossain lajeissa sanalla kasvattajaseura on hieman negatiivinen kaiku?

Omassa lajissani, ja varmasti muissakin, tulee välillä eteen seura, jolta puuttuu junioritoiminta lähes kokonaan. Juniorijoukkueita saattaa olla pari, mutta sellaista juniorimassaa ei ole, eikä tule, jolla saataisiin seura ”tuottamaan” itselleen pelaajia vielä aikuisemmalla edustustasolla. Osa seuroista taas on selkeästi saanut junioritoiminnan kukoistamaan ja tietyn ikäryhmän joukkueita saattaa olla useitakin, mutta yleensä ainakin niin että kaikki variaatiot 9- vuotiaden joukkueista aina 19- vuotiaisiin on tarjolla. Mistä tämä johtuu? Mitä teemme, jos junioreita tulee ovista ja ikkunoista seuraan, jolla ei ole tarjota riittävästi valmennusta koko juniorin matkalle? Mitä taas tekee nipulla ammattitaitoisia valmentajia, jos junioreita ei ole kuin kourallinen? Ilman että laatu, tietynlainen kilpailullinen ilmapiiri ja olosuhteet ovat kunnossa, voi olla turha ajatella, että rakennetaan kestävää urheilullista polkua koko seuran tasolla. Olosuhteet voivat olla vaikka miten hienot, mutta turhaksi ne tulevat siinä vaiheessa, kun harrastajia ei ole ja valmennus huutelee tyhjille seinille opetuksiaan. Seura on juuri niin vetovoimainen kuin menestys ja sitoutunut tekeminen sitä ulospäin näyttää.

Lajini harrastajamäärät ovat olleet enemmän ja vähemmän kasvussa koko ajan. Olemme siitä erityinen laji, että otamme ilolla vastaan ns. late entry- pelaajat. Puhutaan siis niistä pelaajista, jotka jossain vaiheessa miettivät, että ehkä oma entinen laji ei olekaan enää se juttu ja kuitenkin urheilijan sielu kaipaa vielä jotain. Meillä ei sanota EI tässäkään vaiheessa. Kukaan ei katso alaspäin, vaikka ikää olisi 20+ vuotta, kyllä meille mahtuu. Korkeakoulu- ja yliopistojoukkueet ovat tästä myös hyvä esimerkki. Sitä kautta tulee lajiin edelleen hyvää materiaalia, jopa korkeimmalle SM- tasolle asti. Toisaalta osalle riittää myös alemmat sarjatasot, sillä laji itsessään tarjoaa paljon muitakin mahdollisuuksia. Late entry- pelaajien vahvuus on yleensä siinä, että heiltä löytyy tietynlainen sisäinen pelaamisen, urheilun ja treenaamisen kipinä ja taito. Sitä ei tarvitse heihin enää istuttaa ja maanitella esiin. Se, mikä jää valmentajien, seurojen ja yhteisön tehtäväksi, on opettaa pelin idea. Opettaa siis työelämästä tuttu substanssiosaaminen.

 

Jos toisesta päästä saamme mukaan muiden lajien ”drop-outteja” niin herää kysymys; Minne omat drop-outtimme menevät? Ja ennen kaikkea, miksi?

Itse aloin miettiä asiaa tarkemmin, kun olin joskus tilanteessa, että melkein kaksi ikäkausijoukkuetta vain hävisi. Eihän sellainen saisi tapahtua kenenkään huomaamatta, tai niin, ettei siitä olisi ollut viitteitä aiemmin. Kaikilla oli vain ollut kädet ja silmät niin täynnä sitä kuuluisaa kaikkea muuta urheilun taustatoimintaa, että kyseinen asia oli vain jotenkin tapahtunut. Tosiasiassa, kyllähän sen nähtiin tulevan Daruden Sandstromin lailla kohti, mutta siinä kohtaa oltiin jo vähän myöhässä. Tässä tarinassa oli sinällään onnellinen loppu, että kaikki oli kuitenkin opiksi ja suurempi pohjakosketus saatiin vältettyä junioreiden kohdalla. Se kuitenkin laittoi ajattelemaan; kenen vastuulla on se, että pelaajia seurataan myös yksilötasolla, vaikka ollaankin joukkuelajissa? Kuka ottaa asiakseen sanoa jotain, kun huomataan että Repa 14- vuotta makaa mieluimmin kotona yksin, kuin tulee treeneihin? Aloin tuolloin pyöritellä päässäni jonkinlaista Isoveli/Isosisko- toimintaa. Aina on joku, joka tulee autolla treeneihin. Joku voi aina ottaa asiakseen soittaa ja kertoa Repalle että ”Moi, mä tuun hakee sut tällä viikolla treeneihin”. Pieni vaiva toiselle, iso merkitys toiselle. Jos Repa sinnikkäästi jaksaa raahautua treeneihin siitäkin huolimatta, että uusin NHL- peli on tullut tai että telkkari näyttää Salkkareiden sadatta uusintakierrosta, on saavutettu jotain. On saatu aikaan jonkinlainen side, yhteys ja sitoutuminen.

Vaikka Repa ei ehkä haluaisi enää pelata, niin tässä vaiheessa on tärkeä hetki muistaa kertoa ja näyttää, että täällä on muutakin mitä voi tehdä. Yhteisöllisyys näyttelee tärkeää roolia. Koskaan ei pitäisi esittää asiaa niin, että jos et pelaa, niin et ole mitään. Mikä on seuralle ja lajille tärkeämpi ihminen kuin se, jolla on jo valmiiksi jonkinlainen side lajiin? Tuomareita ei ole koskaan liikaa, tilastoijia ei ole koskaan liikaa, markkinointia on muistettava tehdä aina ja apukädet tapahtumapäivinä ovat aina arvossaan. Sitoutunut, arvostettu ja iloinen seuraihminen on ylpeä kantamastaan hupparista, jonka olet hänelle kiitokseksi antanut. Hän on arvokkaampi osa kokonaisuuttasi kuin huomaatkaan. Huomaat sen, kun häntä ei ole. Tämä kaikki pienellä henkilökohtaisella ”vaivalla”, kun vain avaa silmänsä eikä anna omien junioreidensa valua toisaalle tekemään tärkeitä asioita..

Mitä sen jälkeen, kun junioreita on harjoitukset pullollaan, valmentajia ja taustatoimijoita riittää ja seura on elinvoimaa täynnä? Sen jälkeen asiat ovatkin hyvin ja voidaan odotella menestystä tulevaksi. Väärin. Asian helppous ei ole siinä, että kun asiat ollaan saatu tietylle asteelle, niin istutaan tukevasti ja odotetaan. Siitä alkaa se todellinen työnteko. Joka hetki muistat, että pitää ylläpitää, kehittää, kiittää ja kurottaa ylemmäs. Et unohda rekrytoida uusia valmentajia tai taustatoimijoita, muistat kasvaa rauhassa ja otat pienet taantumat opiksi. Junioritoiminta jos mikä ei ole 100m pikamatka. Se on maraton joka jatkuu..ja jatkuu..ja jatkuu. Älä kuitenkaan unohda nauttia matkasta. Lopulta meillä kaikilla on valinnanvapaus miettiä mikä on oma reittimme tässä maratonissa.

 

 

POIS MARGINAALISTA- RIKO RAJAT!

Muistatteko kun koulussa opetettiin piirtämään vihkoihin marginaalit? Opettajasta riippuen ne olivat ruutuvihoissa kahden tai kolmen ruudun levyisiä. Ei puolikkaita. Joskus jos erehtyi tekemään vain yhden ruudun levyisen marginaalin, sai vaihtoehtoisesti huutia tai huomasi tehneensä itselleen ansan. Joutui kirjoittamaan paljon pidempiä rivejä täyttääkseen vihkoa.

Annettuja marginaaleja ei saanut myöskään ylittää. Ei saanut kirjoittaa yli, piti tavuttaa fiksusti mutta ei toisaalta myöskään saanut jättää turhaa tilaa ennen ”sivurajaa”. Samaa marginaalia toteutettiin vielä ylioppilaskirjoituksissa ja AMK:n tenteissäkin puhumattakaan nykyisestä Word- ajasta, jolloin kaikki on aseteltu tiukkaan muottiin ja formaattiin.

Minussa elää pieni anarkisti. Muistan punakynät vieläkin, kun kirjoitin liian tummalla lyijykynällä tehtäviä yli marginaalien. Jatkoin vain, kun sana niin mukavasti sopi eikä minua haitannut, jos se nyt vähän ylitti annetun rajan. Samaa toteutan vieläkin. En suostu jäämään paitsioon, sivurajalle tai varsinkaan annettuun positioon ajatuksineni, kun kyse on urheilun kehittämiseen liittyvistä asioista. Haluan tarkoituksella ylittää rajan, tulla yli sivurajalta kentälle kuikuilemaan ja ottamaan riskejä silläkin uhalla että pelaan huonosti. En pelkää jäähyä enkä virheiden liputusta. Nämähän ovat vain ajatuksia. Niillä en pysty todellisuudessa tuhoamaan yhtään peliä, seuraa tai lajia, mutta niiden tullessa ulos jäsennellysti voisin saada aikaan etenemistä, pisteitä ja ehkä jopa voittoja. Missä siis sinun lajisi paikka on? Kentällä neljänsillä yrityksillä ottamassa riskejä vai puolustamassa jo ajatuksen tasolla hävittyä peliä?

Olen urheilun suhteen kohtalaisen kaikkiruokainen. Jenkkifutiksen jälkeen tulee koripallo, lentopallo ja kaikki missä tapahtuu. En erottele lajeja sen mukaan, että joukkue tai pelaaja pärjää tai tekee paljon pisteitä. Minulle tärkeää on se, että koko ajan jotain tapahtuu. Eilen aamulla huomasin googlettavani aussifutista ja alamäkienduroa. Kovia hommia kumpikin. Tämäkin vain siksi, että ajauduin jostain Instagramin uumenista aussifutiksen kuviin ja legendaarista; siitä se ajatus sitten lähti. Alamäkienduroa tuli televisiosta ja homma näytti järjettömän nopealta, rohkealta ja mikä parasta; ilman mitään rajoitteita. Ei ollut eritelty, että tuo on tyttöjen hommaa tai tässä pärjää vain pojat. Edeltävässä insertissä 4- vuotiaat natiaiset painelivat crossiradalla niin, että hiekka ja sora pöllysivät. Itse en ehkä enää uskaltaisi mutta jos minulla olisi lapsia niin kannustaisin varmasti kokeilemaan kaikkea tuollaista. Oma isäni kyllä saisi varmasti aamukahvinsa väärään kurkkuun, jos jotain tuollaista näkisi; olihan hän aina sitä mieltä, että kohdallani vain pianonsoitto oli riittävä harrastus ja kaikki muu oli ”turhaa koska eihän tuossa voi menestyä”. Meillä ei siis mitenkään ylevästi oltu kotona urheilun puolesta. Toisaalta; eipä minusta tullut musiikkiluokasta ja intensiivisestä pianotunnilla ramppaamisesta huolimatta (tai sen takia) myöskään muusikkoa. Se toki tarttui että urheilussa ja kilpatanssissa, johon myöhemmin ajauduin, siitä on ollut todella paljon apua kun saa tahdista kiinni eikä tarvitse aina miettiä että kummalla vasemmalla jalalla nämä lähdöt tehdään..

Oman lajini kautta olen ajautunut miettimään, että mitä jos sittenkin itse laitamme itsellemme kasvun ja kehityksen suurimman esteen? Se, että jokaisessa haastattelussa, hakemuksessa, keskustelussa ja lajiesittelyssä muistetaan lähes maanisesti mainita, miten olemme marginaalilaji. Miksi? Eihän meidän sitä tarvitse korostaa? Kuka on alun perin määritellyt mikä on marginaalilaji ja mikä on se harrastajamäärä, että voidaan puhua marginaalilajista? En kuullut kertakaan kyseistä sanaa mainittavan, kun haastattelija kyseli harrastajilta alamäkiendurosta. Minkä karhunpalveluksen lopulta teemmekään lajille, kun itse muistutamme ulkomaailmaa siitä, että meillä nyt vaan on tällainen marginaalilaji. Olisiko siis vihdoin aika myös meidän itsemme, laji- aktiivien, harrastajien, fanien, seuraajien, vihaajien, yrittää jotain muuta polkua? Oman lajinsa vähättely on kuitenkin aina alkeellisin virhe mitä tehdä. Kuka arvostaa ja nostaa jos emme itse?

Annan sinulle hyvä lukija tehtävän. Tämä ei ole vaikea enkä tule jälkeenpäin kysymään, että teitkö sen tai että luitko edes tekstiä tähän asti. Tässä se kuitenkin tulee; Tutustu itsellesi vieraaseen lajiin tai oman lajisi vähemmän tunnettuun seuraan tai joukkueeseen. Käy lukemassa seuran sivuja tai väijymässä Instagramissa kuvia. Ota riski ja tykkää tai jopa seuraa kyseistä seuraa tai joukkuetta. Oman lajin ihmisille antaisin myös spesiaalihomman. Jostain syystä meillä/teillä on vähän paha tapa olla ”tykkäämättä” jostain seuroista/joukkueista koska ne ovat _jotain_. Jokainen voi päätellä itse, että mitä ja miksi. Haluan kuitenkin toistaa itseäni ja kirjoittaa sen mitä aiemminkin. Kaikki tämän lajin ihmiset tietävät sen, että jefupallo on jefupallo Rovaniemeltä Hankoon. Mennään laji edellä ja annetaan jokaiselle seuralle mahdollisuus tulla pois marginaalista red-zonelle ja scorata historiansa peli; vaikka sitten meidän, sitoutuneiden laji- ihmisten, kautta!