Naantalista Turun kautta Potsdamiin

Ville-Valtteri Suojanen, VV, Viltsu, Suojis, #21reasons. Monta eri nimeä, mutta jokainen jenkkifutista vähääkään seurannut ei ole voinut olla näkemättä tuota takakentän täsmäasetta. Viltsu on myös pelaaja joka esiintyy blogin kansikuvassa.
Nyt Suojanen on lähdössä vaalea harja viuhuen katsomaan miltä meno näyttää Potsdam Royalsissa, GFL:ssä. Yksin ei Suojasen tarvitse matkaan lähteä sillä mukaan lähtee myös Tuomas Tammero, joka auttoi syksyllä 2018 GFL- prosessin alkuun. Löytyy Potsdamista muitakin tuttuja, kun joukkue ilmoitti signanneensa mm. Helsinki Roostersissa ja Vienna Vikingsissa pelaneen Dustin Illetschkon.
Olen itse seurannut Viltsun pelaamista niin Turun kuin maajoukkueenkin sivurajalta sekä katsomosta vuosia. Suojanen on kasvanut pelivuosiensa aikana niin Trojansin kuin maajoukkueenkin luottopelaajaksi. Ei pidä unohtaa, että hän on samalla valmentanut Trojansin naisten joukkuetta menestyksekkäästi.
Viltsun pelaamisen intensiteettiä, iloa ja tunnetta on välittynyt varmasti myös TV- pelien kautta kotikatsomoihin. Viltsu on siis urheilija isolla U:lla, mutta sen lisäksi omaa huikean kyvyn vangita katsojan seuraamaan vain sitä, mitä juuri HÄN siellä tekee. Ehkä Suojasessa on siis tippa showmiehen verta?
Mistä tulee VV Suojanen ja mitä kaikkea hän on aiemmin harrastanut?
”Olen Ville-Valtteri Suojanen ja tulen alunperin Naantalista, mutta olen turkulaistunut hyvin. Nyt valmistaudun kauteen Potsdam Royalsin riveissä, GFL:ssä.
Ennen jenkkifutista pelasin jääkiekkoa, jalkapalloa ja yleisurheilin. Jalkapallo tippui ensimmäisenä, sitten jääkiekko ja yleisurheilu. Yleisurheilu oli mukana 15 ikävuoteen saakka. Jenkkifutis jäi jäljelle, koska olen aina ollut joukkueurheilija ja jenkkifutis on kokonaisvaltaisin joukkuelaji mitä löytyy, joten se sopi minulle paremmin.”
Puolustus vai hyökkäys? Juoksu- vai heittopeli?
”Puolustus tietysti. Puolustuksessa koko yksikön on oltava samalla sivulla, jotta se voi toimia. Pidän myös sen arvaamattomuudesta, kun et tiedä, mitä hyökkäys seuraavaksi tekee.
Valitsen heittopelin; heittopeleissä tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, johon on puolustajana osattava reagoida oikein. Myös isojen pelien mahdollisuus heittopeleissä luo oman jännityksen pelaamiseen.”
Suojanen on peliurallaan saavuttanut paljon, mutta mestaruudet ovat hieman kiertäneet häntä. Maajoukkueen mukana on toki tullut menestystä esim. 2018 EM- kotikisoissa.
”Tavoitteena jenkkifutiksessa minulla on kehittyä mahdollisimman kokonaisvaltaiseksi pelaajaksi. Olisihan se kiva voittaa jokunen mestaruuskin ennen lopettamista” , Suojanen toteaa naureskellen. 
Jenkkifutiksen esikuvat eivät Suojaselta tule NFL:stä vaan ihan perinteisesti Turusta. ”Miikka Riionheimon mentaliteetti ja valmistautuminen peleihin ja kauteen hakee vertaistaan. Seikko Vennelä taas oli nuoren junnun silmissä kentän valovoimaisin pelaaja, joka teki isoja pelejä lähes jatkuvalla syötöllä. Oli suuri kunnia päästä pelaamaan molempien herrojen rinnalla 2008.” Ehkä Viltsu on saanut osan valovoimaansa Seikon perintöjä ja palan Riionheimon mentaliteettiä vuodelta 2008?
Kaikki eivät ehkä tiedä, että jenkkifutiksen ulkopuolella Viltsulla asustelee saman katon alla kaksikin koiraa. Luokanopettajaopinnot ovat siinä vaiheessa, että GFL- komennus tulee tässä kohdassa sopivaan saumaan.
” Odotan kesältä paljon kovatasoisia pelejä ja erittäin laadukkaiden pelaajien kohtaamista. Haluan tuoda omaa osaamistani muun Euroopan tietoisuuteen ja päästä haastamaan Euroopan kovimman liigan tarjoamat vastustajat.” 
Lopuksi vielä Suojasen terveiset.
”Menkää paikan päälle katsomaan paikallisten seurojen pelejä, jenkkifutisjenkkifutis on parasta paikan päällä sarjatasosta riippumatta! Vaahteraliigasta jään kaipaamaan taisteluja vanhoja tuttuja vastaan, kuten Mikko Seppänen, Niko Roiko, Juhani Koivumäki joiden kanssa kanssa ollaan pelattu vastakkain jo ties kuinka kauan.”
Ville-Valtterista sanottua:
”Viltsu on yksi Suomen parhaista omalla pelipaikallaan, pystyen puolustamaan kenttää sivurajalta sivurajalle. Viltsua olen päässyt valmentamaan maajoukkuessa. Erittäin fiksu ja hyvin erilaisia pelitekniikoita omaksuva pelaaja, joka pystyy ratkaisemaan pelejä omalle joukkueelle. Erinomainen Team Player joka pelaa hyvällä fiiliksellä. Lyhyesti Viltsu on pelaaja joka saa joukkuekaverit pelaamaan paremmin.”
 – Pekka Rantala, DB-valmentaja, miesten maajoukkue
”Ville-Valtteri Suojanen on yksi Suomen parhaista tämän hetkisistä takamiehistä. Hän on monipuolinen pelaaja, joka ei jätä ketään kylmäksi. Hän pystyy johtamaan takakenttää omalla esimerkillään. On hienoa nähdä, että hänen tasoinen pelaaja uskaltaa vihdoin mennä omalla urallaan eteenpäin ja tarttua uusiin suurempiin haasteisiin suunnatessaan Saksan GFL liigaan ensi kaudella.”
 – Juha Hakala, DC, Lazio Ducks
”Helppo valmennettava. Omaksuu opetetut asiat nopeasti. Johtajatyyppi/hengenluoja ja siksi oli helppo valinta kapteeniksi. Pystyy kääntämään otteluita henkilökohtaisilla ratkaisuillaan.”
 – Mikko Virolainen, HC Turku Trojans 2014-2016

Turhautuminen, Uhrautuminen ja Urautuminen- seuratoiminnan kolme riippakiveä

Olen ollut poissa aktiivisemmasta urheiluseuratoiminnasta nyt yli kaksi vuotta. Olo on ollut omalla tavallaan koditon, kun uutta omaa juttua ei ole ollut eikä löytynyt. Taustalla olen häärännyt kyllä paljonkin, mutta en niin, että se olisi näkynyt samalla tavalla ulospäin kuin ennen. Poislukien tietysti pieni puristus EM-kisoissa Vantaalla.

20180802 FRA - FIN 4460

Kun on siirtynyt seuraamaan toimintaa ulkopuolelta, on ollut aikaa pyörittää monenmoista ajatusta rauhassa. Eivät ne turhaan sano että ”I can see clearly now”. Kun on lähellä, sisällä, ytimessä jossain asiassa niin oma fokus on yleensä hyvin rajattu. Mielessä pyörii kokoajan toistuva kela siitä, että jotta voin tehdä c, pitää tehdä b, jotta voin tehdä a. Jotenkin kummasti koen, että toiminnassa mentiin hyvin usein Ö:stä A:han ja satasesta nollaan kun suunta kai, yleensä, olisi hyvä olla vähän toisinpäin. Rakastan vanhan tiedottajaystäväni toteamusta siitä, että toiminta tuntuu olevan aina pelkkää eteenpäin kaatumista. Varastan tuon sanonnan sillä en usko että hän laittaa tätä pahakseen.

Seuratoiminnan kolme riippakiveä tuntuvat siis olevan Turhautuminen, Urhautuminen ja Urautuminen. Alla muutama ajatus niistä.

TurhautuminenKukaan ei auta. Kukaan ei kuuntele. Kaikki jää tekemättä. Kukaan ei tiedä minne/miten/miksi jotain tehdään ja mikä on iso visio, jos sitä edes on ikinä kerrottu ruohonjuuritason toimijoille asti. Yksittäisen seuratoimijan ja vapaaehtoisen maailma on pieni, mutta sydän suuri. Se ei kauaa kestä sitä, että hänen koko seuran kokoinen sydämensä tuntuu yksin kantavan koko seuran murheet. Kun tarpeeksi kauan yksittäisenä henkilönä kantaa isoja juttuja, edes mielessään, saatika tekee omien jaksamisiensa äärirajoilla juttuja tulee seinä vastaan. Turhautuminen- motivaation taattu tappaja ja suurin vihollinen.

Uhrautuminen: Jokainen seuratoimija tunnistaa itsestään tämän osan. Vaikka sen kieltäisi, tietää, että välillä on uhrautunut ja ollut ehkä jotenkin salaa jopa marttyyri. Se on täysin normaalia. Ei kukaan voi jaksaa kaikkea jos tilanne on pysynyt turhautumisena jo kauan. Tulee Uhrautuminen jolla on tietysti kääntöpuolena se, että asiat tulevat hoidettua. Uhrautuminen vaan syö palan aina jostain muusta. Jos Turhautuminen vie paloja sydämestä niin Uhrautuminen tykkää kasvattaa mörkömäistä olemustaan ja ruokkia ikäviä fiiliksiä niiden toimintojen suuntaan josta ennen niin nautti. Kyllä se teidän seuratoimijanne edelleen tekee, tottakai, tekee itseasiassa tosi paljon. Se tekee selkänahastaan, se käyttää työpäiviään ja aikaa perhe-elämästään, jopa omia rahojaan jotta seuran hyvinvointi ei kärsisi ja muut voisivat harrastaa. Uhrautuminen- se on se, joka ei kysy että vieläkö sinulla on kivaa?

Urautuminen: Aina ennenkin, eteenpäin kaatuminen, se nyt vain on näin, kyllä tämä tästä. Fraaseja olisi vaikka miten paljon. Aikansa kun seuratoimijanne on ensin turhautunut ja sitten uhrautunut tulee viimeisen sanan vuoro. Valinnanmahdollisuus on toki jokaisella meistä että uraudummeko ensimmäisen lauseen sanontoihin vai valitsemmeko jotain muuta? Voimme aina valita että ehkä jossain muualla voisin vaikuttaa, ehkä jossain muualla minua kuunneltaisiin ja osallistettaisiin. Tai sitten voimme urautua. Todeta että on täysin normaalia, järkevää ja ihmiselle hyvästä voida pahoin ja surullisesti ennen niin rakastamansa seuratyön vuoksi. On varmasti täysin normaalia myös kannustaa, kustantaa ja kärsiä ”kun se nyt vaan on aina vähän mennyt näin”.

 

Tykkään kirjoittaa tästä, kuten muistakin asioista kärjistetysti ja realistisesti. En ole perusluonteeltani negatiivinen. Olen realisti, toki myös ripauksella pessimismiä ja kyynikkoa, mutta se on kääntynyt vain voimavaraksi. En kuvittele enää, että jostain tulee se Kuuluisa Joku, joka antaa rahat, vallan ja mahdin pelastaa urheiluseuran toisensa jälkeen. Tai että minun, sinun, meidän tai noiden jälkeen tulee muita, jotka ovat yhtä intohimoisia tai innoissaan antamaan selkänahkansa ja vähäisen jaksamisensa asian puolesta. Se on ihan ok ja se pitää kestää. Mutta sitten tulee mutta. Niin kauan kun koen, että minulla voisi olla mitään arvoa millekään seuralle tai yhteisölle, niin haluaisin antaa sen niiden käyttöön. Haluan antaa edes murto-osan apua, jotta edes se Joku Toinen jossain voisi hengähtää hetken. Jos se apua ei ole tarvittua, haluttua tai muuten käyttökelpoinen niin olen sinut asian kanssa. Mikäli kuitenkin koen, että jossain voisi asioita tehdä toisin tai ainakin päivitetysti 2000- luvun tyyliin, en aio olla tästä hiljaa. Aion edelleenkin haastaa tuntemiani seuraihmisiä avoimeen keskusteluun siitä että ”Miten Teillä ihan oikeasti menee?”. Minä olen kuitenkin tällä hetkellä omalla tavallani Sveitsi. Mielipiteitä, kannanottoja, ideoita ja bisnesmallia riittää vaikka muille jaettavaksi- puuttuu vain se toinen osapuoli joka olisi riittävän rohkea näitä toteuttaakseen kanssani.

 

Päätoimena puuhastelu – sivutoimena ikuinen jonkun etsiminen

Kaikki alkoi tästä.

Tavallaan sivusin asiaa jo edellisessä kirjoituksessa, mutta en tunnu vain pääsevän ajatusmallista eroon ja kolumni kummittelee päässäni vähän väliä. Edes uusi työ ei saa tätä sporttihommaa pois systeemistäni ennenkuin saan siirrettyä ajatukseni näppäimistöltä näkyville.

Korisliiga on ollut itselleni ennen jonkinlainen esimerkki siitä, miten asiat näyttävät ainakin päällisin puolin toimivan. Kokemukseni todellisesta korisliigaelämästä ovat hyvin hyvin rajalliset, joten lienen aika metsässä tämän suhteen. Olen samaan aikaan tietyllä tavalla pettynyt mutta toisaalta realistinen oma itseni miettiessäni, että miksi ihmeessä koripallollakaan olisi tilanne toisenlainen? Mikä olisi suojellut koripalloakaan ylemmältä liittotasolta tulleelta viestiltä siitä, että päätuote onkin joku aivan muu kuin suurimman osan vuodesta kattava Korisliiga? ”Mennään Susijengi edellä”; ehkä, mutta mennään puuhun se kuuluisa peräsin edellä.

Suomalainen koripallo elää minusta hienoa kautta, on elänyt jo hetken aikaa, ilman että ajatus on vain kohdistettu Susijengiin. Susihuumaan on syynsä, mutta kyllähän Korisliiga itsessään tuottaa aikamoisia timantteja seurattavaksi muutenkin. Vai mitä mieltä olette Vilppaan nousutarinasta ja seuratoiminnasta yleensä puhumattakaan huikeasta Vilpas Ultras:sta joka huomataan missä he ikinä kulkevatkaan? Suomalainen urheilufanien esiinmarssi on saamassa hienoa nousua, Ultras etunenässä.

Minkä takia siis taustalla puuhastellaan ja Joku on aina etsimässä Jokua , joka on luvannut tehdä sen kaiken josta sovittiin edellisessä kokouksessa? Koripalloliiton sivuilta löytyy iso nippu ihmisiä, joiden soisi olevan työssään laji-ihmisiä. Sokeutuuko laji-ihminen omaan lajiinsa kun siitä tulee työ? Toivottavasti ei. Itse ainakin koin, että kun sain olla todella lajini ytimessä, ymmärsin miten paljon käyttämättömiä resursseja, madollisuuksia ja ideoita löytyi. Kyynikko takarivistä huutaa ensimmäiseksi, että kun ne maksavat. Realisti näppäimistön takaa kysyy että kysyitkö mitä ne olisivat maksaneet ja mikä olisi ollut mahdollinen lopputulos? Ollaanko siis koripalloliitossakin nukahdettu sudenkuoppaan ja todettu että mennään huuman jälkihöyryillä ja mietitään sitten joskus jatkosuunnitelmaa. Toiveena samalla että kyllä Korisliiga pyörii kun se on pyörinyt aina ennenkin, ilman sen kummempia panostuksia tai vastavuoroista keskustelua.

Voisin jotenkin urheilufanaatikkona antaa anteeksi että seuratoimijat pyörivät puuhasteluongelman parissa vuodesta ja kaudesta toiseen (oikeasti en anna anteeksi), mutta se, että elinvoimaisen lajin liittotasolta ilmenee samaa on jo hävettävää. Tässä asiassa en oikeastaan tunne minkäänlaista rajoitetta sen suhteen, ettenkö voisi nimetä suoraan nytkin muutamia seuroja joissa puuhastelun kulttuuri on enemmän tapa kuin että sille oikeasti yritettäisiin tehdä jotain. En kuitenkaan halua tehdä niin, koska itse seuratoimijana tiedän että jokainen tekee varmasti parhaansa, kaikkensa ja vielä vähän sen ylikin. Joskus vaan pitäisi sen kuuluisan Jonkun tulla ja laittaa piste puuhastelulle ja aloittaa todellinen tekeminen yhdessä ja järjestelmällisesti.

Mitä kun kyseessä on liittotason puuhastelu? Mitä sille voi tehdä? Oman lajini keskustelupalstan vakiolause tuntuu olevan että mene kokouksiin/seurapäiville/seurasi toimintaan ja kymmenen muuta ehkä hyvääkin ideaa. Ne eivät kuitenkaan riitä. Ei jokaisen urheilua miettivän tai seuraavan tarvitse missään nimessä alkaa tältä istumalta liittoaktiiviksi tai edes seura-aktiiviksi. Haluan itse mielelläni pitää kyseiset aktiivit ainakin katsomossa tai TV:n äärellä mutta millä sen teen jos liittotasolta asti homma tuntuu paikoitellen falskaavan ja uppoavaa laivaa tilkitään reikäisillä apuvälineillä? Miten koripalloporukka pystyy suhtautumaan luottavaisesti omaan liittoonsa jos se toteaa että ei meitä oikeastaan kiinnosta kuin se että sudenkuoppa pysyy lämpimänä ja Susijengillä riittää vientiä- sen muutaman pelin verran vuodessa. Kuitenkin samat pelaajat pelaavat ohessa eri liigoja ja omaa Korisliigaamme.

Seuraavasta olen kolumnin kirjoittaneen Petri Siitosen kanssa täysin samaa mieltä. Haluaisin nähdä tämän edes testimielessä josko meillä riittäisi tähän tekijöitä ? ”Pitäisikö seurojen ottaa vetovastuu itselleen irtaantumalla osittain tai jopa kokonaan liiton alaisuudesta. Muodostaa oma liiga ja oma johto, jossa päätöksenteosta ja toiminnasta vastaavat seuraihmiset? Tuotakin kokeiltiin joskus aikoinaan, mutta se ei ainakaan silloin ottanut tulta alleen. Tekijöitä ei riittänyt.”

Urheilujohtamisen avaimet olisivat nyt tarjolla ehkä koeajaksi. Kuka uskaltaa koittaa aukeaako ovi vai tuleeko karkoitus saarelta kuten realityissä on tapana? Itse jään ainakin mielenkiinnolla seuraamaan mitä koripalloliitossa, miksei muuallakin, tapahtuu..

 

 

 

 

Miksi meitä rajoitetaan?

Parisen viikkoa sitten Mikko Mäntylä twiittasi lauseen, joka jäi hyvällä tavalla kummittelemaan mieleeni.

”Tavoitteita tukevat laadukkaat sarjajärjestelmät ja koulutukset”. Siitä se ajatus sitten lähti..

 

Missä vaiheessa olemme ajautunut tähän tilanteeseen että liittotasolta määritellään kuka ja ketkä saavat pelata ja missä sarjassa ja minkälaista liigaa? Miksi kehittymistä ja eteenpäin menoa rajoitetaan jopa sanktioimalla? Mikäli Suomi ja kansallinen taso ei enää vastaa tarvetta, niin miksi pelaaminen muualla Euroopassa on äärimmäisen vaikeaa, ellei jopa sanktioitua? Sanktiot saattaisin ymmärtää vielä siinä muodossa, että ne koskisivat vain pelaajia ja/tai valmentajia. Se, että koko seura saatetaa uhata sanktioida kansalliselta tasolta ei vastaa mielestäni kenenkään etua. Tähän voisi linkata kohdan aiemmasta kirjoituksestani junnu-urheilusta ja laittaa nuolen. Edesauttaako tämä myöskään juniorien kasvua hyvässä seurassa? Mikäli omassa maassa ei ole tarjolla jotain, miksi sanktioidaan eikä kannusteta edistämään suomalaista urheilua muualla? Tai miksei, oi miksei, olla valmiita kehittämään omaa sarjajärjestelmää siihen suuntaan että se olisi laadukas ja palvelisi leveämmällä rintamalla, ehkä jopa myös ulkomailta tulevia joukkueita?

Ymmärrän että urheilu jos mikä on politisoitunutta, pidin siitä tai en. Eli, EN! Urheilun tietynlainen kaikkeuden ydin on kuitenkin sen ennalta-arvaamattomuus samoin kuin tietynlainen tasa-arvoisuus. Tasa-arvoisuudella tarkoitan sitä, että meillä pitäisi olla vapaa mahdollisuus harrastaa ja kilpailla lajissa, jonka olemme valinneet. Vapaa mahdollisuus ilman, että ylhäältäpäin sanellaan että ei sitä, ei tätä eikä ainakaan tuota. Jos tuo tapahtuu niin tulee sanktioita. Ymmärrän sanktiot siinä vaiheessa, jos kyse on esimerkiksi dopingista tai muusta urheilua epäeettiseen ja epäedulliseen suuntaan ajavasta toiminnasta. En kuitenkaan ymmärrä sitä, että kilpailullisuutta ja kehittymistä rajoitetaan.

Kaikilla pelaajilla ei ole mahdollisuutta päästä tai lähteä yksittäisenä pelaajana pelaamaan muualle. Yksittäisen pelaajan edustus toisessa sarjassa, liitossa ja liigassa kun on täysin tuettavaa toimintaa. Siirtosäännöksiä ei ole sanktioitu. Kansainväliset mahdollisuudet rajoittuvat tällöin useilla omaan seurajoukkueeseen tai satunnaisiin maajoukkuemahdollisuuksiin. Maajoukkuekutsutkaan eivät kasva puussa, joten ainoa kv- mahdollisuus painottuu vahvasti seurajoukkueeseen. Pohjoismaiset ottelut eivät tietyssä vaiheessa myöskään enää ole riittävä haaste, mahdollisuus saatika kiinnosta yleisöäkään. Niiden kautta ei kehity enää seura, ei joukkue eivätkä pelaajat. Tai kehittyy tietysti; vastustaja.

Jotenkin kummasti Jokerit otti ja lähti SM-Liigasta; Siperia opettaa ja KHL kuljettaa joukkuetta pitkin äiti Venäjää ja vähän muuallakin. Liigan terveiset tähän; ? Sinne menivät, pelaavat kiekkoa ja näkevät varmasti hieman muutakin kuin pelkän Hakametsän tai Artukaisten jäähallin. Kannattaako; siihen en osaa sanoa muutakuin sen mitä uutiset välillä muistuttavat että kallista on, rahaa palaa ja viivan alla ollaan satunnaisesti enemmän ja vähemmän miinuksella. Kehittyykö; varmasti. Kuluttaako; aivan varmasti sekä mieltä että kroppaa mutta paineessahan ne timantitkin hioutuvat. Mitä tekee loppu SM-Liiga? Pelaa kiekkoa kuten ennenkin. En usko, että KHL ja SM-Liiga jakavat välttämättä aivan samanlaisia näkemyksiä maailmanpolitiikasta tai urheilujohtamisesta mutta kummasti Jokerien junnut pelaavat samoissa sarjoissa kuin Liiga-joukkueiden junnujoukkueet. Eipä ole paljoa varmastikaan siihen suuntaan sanktiokirves heilunut.

Oma lajini ei tule ehkä ikinä olemaan tilanteessa, että tuottaisimme liikaa massaa pelaamaan. En osaa siis ajatella, että millaista olisi olla tilanteessa että huonoimpia hyviä pelaajia pitäisi pudotella väen vängällä alemmille sarjatasoille tai todeta että valitettavasti muuta tarjottavaa ei ole. Tämän vuoksi on vaikea myös ymmärtää että edelleen hyvin paljon ylhäältä alas suuntautuva urheilujohto, tai yritys johtaa urheilua, ei mene laji edellä.

Olen siis ehdottomasti avoimemman, laadukkaan ja fiksumman sarjajärjestelmän kannalla tai sellaisen muutoksen, joka vapauttaa joukkueita pelaamaan itselleen tasokkaita sarjoja. Tätä kautta tulisi mahdollisuus markkinoida otteluita aivan eri tavalla. Ikuisuusongelma ”aina noi voittaa kaikki” poistuisi, kiinnostavuus ja tätä kautta mahdollisesti näkyvyys lisääntyisi ja mikä parasta; pelaajat ja joukkueet kehittyisivät. Aikamoinen win-win sanoisin.

 

 

 

 

”MISSÄS NE TEIDÄN JUNIORIT ON..? ”

SANA SPORTTIA SUNNUNTAIHIN

Monissa lajeissa tiedetään olevan seuroja, jotka ovat erikoistuneet olemaan kasvattajaseuroja. Jokainen kasvattajaseura tietää tavallaan oman tehtävänsä ja tarkoituksensa. Kaikki pienet tennistähdet ja jääkiekkosankarit ovat aloittaneet jostain. Jokainen heistä muistaa yleensä sen ensimmäisen valmentajansa, kahvilantädin tai jos ei muuta niin kentältä pois häätäneen kenttämestarin. Miksi taas jossain lajeissa sanalla kasvattajaseura on hieman negatiivinen kaiku?

Omassa lajissani, ja varmasti muissakin, tulee välillä eteen seura, jolta puuttuu junioritoiminta lähes kokonaan. Juniorijoukkueita saattaa olla pari, mutta sellaista juniorimassaa ei ole, eikä tule, jolla saataisiin seura ”tuottamaan” itselleen pelaajia vielä aikuisemmalla edustustasolla. Osa seuroista taas on selkeästi saanut junioritoiminnan kukoistamaan ja tietyn ikäryhmän joukkueita saattaa olla useitakin, mutta yleensä ainakin niin että kaikki variaatiot 9- vuotiaden joukkueista aina 19- vuotiaisiin on tarjolla. Mistä tämä johtuu? Mitä teemme, jos junioreita tulee ovista ja ikkunoista seuraan, jolla ei ole tarjota riittävästi valmennusta koko juniorin matkalle? Mitä taas tekee nipulla ammattitaitoisia valmentajia, jos junioreita ei ole kuin kourallinen? Ilman että laatu, tietynlainen kilpailullinen ilmapiiri ja olosuhteet ovat kunnossa, voi olla turha ajatella, että rakennetaan kestävää urheilullista polkua koko seuran tasolla. Olosuhteet voivat olla vaikka miten hienot, mutta turhaksi ne tulevat siinä vaiheessa, kun harrastajia ei ole ja valmennus huutelee tyhjille seinille opetuksiaan. Seura on juuri niin vetovoimainen kuin menestys ja sitoutunut tekeminen sitä ulospäin näyttää.

Lajini harrastajamäärät ovat olleet enemmän ja vähemmän kasvussa koko ajan. Olemme siitä erityinen laji, että otamme ilolla vastaan ns. late entry- pelaajat. Puhutaan siis niistä pelaajista, jotka jossain vaiheessa miettivät, että ehkä oma entinen laji ei olekaan enää se juttu ja kuitenkin urheilijan sielu kaipaa vielä jotain. Meillä ei sanota EI tässäkään vaiheessa. Kukaan ei katso alaspäin, vaikka ikää olisi 20+ vuotta, kyllä meille mahtuu. Korkeakoulu- ja yliopistojoukkueet ovat tästä myös hyvä esimerkki. Sitä kautta tulee lajiin edelleen hyvää materiaalia, jopa korkeimmalle SM- tasolle asti. Toisaalta osalle riittää myös alemmat sarjatasot, sillä laji itsessään tarjoaa paljon muitakin mahdollisuuksia. Late entry- pelaajien vahvuus on yleensä siinä, että heiltä löytyy tietynlainen sisäinen pelaamisen, urheilun ja treenaamisen kipinä ja taito. Sitä ei tarvitse heihin enää istuttaa ja maanitella esiin. Se, mikä jää valmentajien, seurojen ja yhteisön tehtäväksi, on opettaa pelin idea. Opettaa siis työelämästä tuttu substanssiosaaminen.

 

Jos toisesta päästä saamme mukaan muiden lajien ”drop-outteja” niin herää kysymys; Minne omat drop-outtimme menevät? Ja ennen kaikkea, miksi?

Itse aloin miettiä asiaa tarkemmin, kun olin joskus tilanteessa, että melkein kaksi ikäkausijoukkuetta vain hävisi. Eihän sellainen saisi tapahtua kenenkään huomaamatta, tai niin, ettei siitä olisi ollut viitteitä aiemmin. Kaikilla oli vain ollut kädet ja silmät niin täynnä sitä kuuluisaa kaikkea muuta urheilun taustatoimintaa, että kyseinen asia oli vain jotenkin tapahtunut. Tosiasiassa, kyllähän sen nähtiin tulevan Daruden Sandstromin lailla kohti, mutta siinä kohtaa oltiin jo vähän myöhässä. Tässä tarinassa oli sinällään onnellinen loppu, että kaikki oli kuitenkin opiksi ja suurempi pohjakosketus saatiin vältettyä junioreiden kohdalla. Se kuitenkin laittoi ajattelemaan; kenen vastuulla on se, että pelaajia seurataan myös yksilötasolla, vaikka ollaankin joukkuelajissa? Kuka ottaa asiakseen sanoa jotain, kun huomataan että Repa 14- vuotta makaa mieluimmin kotona yksin, kuin tulee treeneihin? Aloin tuolloin pyöritellä päässäni jonkinlaista Isoveli/Isosisko- toimintaa. Aina on joku, joka tulee autolla treeneihin. Joku voi aina ottaa asiakseen soittaa ja kertoa Repalle että ”Moi, mä tuun hakee sut tällä viikolla treeneihin”. Pieni vaiva toiselle, iso merkitys toiselle. Jos Repa sinnikkäästi jaksaa raahautua treeneihin siitäkin huolimatta, että uusin NHL- peli on tullut tai että telkkari näyttää Salkkareiden sadatta uusintakierrosta, on saavutettu jotain. On saatu aikaan jonkinlainen side, yhteys ja sitoutuminen.

Vaikka Repa ei ehkä haluaisi enää pelata, niin tässä vaiheessa on tärkeä hetki muistaa kertoa ja näyttää, että täällä on muutakin mitä voi tehdä. Yhteisöllisyys näyttelee tärkeää roolia. Koskaan ei pitäisi esittää asiaa niin, että jos et pelaa, niin et ole mitään. Mikä on seuralle ja lajille tärkeämpi ihminen kuin se, jolla on jo valmiiksi jonkinlainen side lajiin? Tuomareita ei ole koskaan liikaa, tilastoijia ei ole koskaan liikaa, markkinointia on muistettava tehdä aina ja apukädet tapahtumapäivinä ovat aina arvossaan. Sitoutunut, arvostettu ja iloinen seuraihminen on ylpeä kantamastaan hupparista, jonka olet hänelle kiitokseksi antanut. Hän on arvokkaampi osa kokonaisuuttasi kuin huomaatkaan. Huomaat sen, kun häntä ei ole. Tämä kaikki pienellä henkilökohtaisella ”vaivalla”, kun vain avaa silmänsä eikä anna omien junioreidensa valua toisaalle tekemään tärkeitä asioita..

Mitä sen jälkeen, kun junioreita on harjoitukset pullollaan, valmentajia ja taustatoimijoita riittää ja seura on elinvoimaa täynnä? Sen jälkeen asiat ovatkin hyvin ja voidaan odotella menestystä tulevaksi. Väärin. Asian helppous ei ole siinä, että kun asiat ollaan saatu tietylle asteelle, niin istutaan tukevasti ja odotetaan. Siitä alkaa se todellinen työnteko. Joka hetki muistat, että pitää ylläpitää, kehittää, kiittää ja kurottaa ylemmäs. Et unohda rekrytoida uusia valmentajia tai taustatoimijoita, muistat kasvaa rauhassa ja otat pienet taantumat opiksi. Junioritoiminta jos mikä ei ole 100m pikamatka. Se on maraton joka jatkuu..ja jatkuu..ja jatkuu. Älä kuitenkaan unohda nauttia matkasta. Lopulta meillä kaikilla on valinnanvapaus miettiä mikä on oma reittimme tässä maratonissa.