Menestyksen hinta-voitosta voittoon vaikka viimeisillä varoilla?

Kirjoittamisessa on ollut pienoinen tauko. Olen toki kirjoittanut päivätyöni puolella paljon kuulosta, kuulemisesta ja heikentyneen kuulon välillisistä vaikutuksista. Mikäli ne(kin)  kiinnostavat niin yhden kirjoituksen voi lukea vaikka tästä . Eilen illalla kuitenkin ryhdistäydyin ja kysyin FB-piiristäni että mistä he haluaisivat lukea ja mitkä asiat heitä kiinnostaisivat. Sain paljon hyviä ideoita ja asioita joita nostaa esiin, mutta vanhana rahoitusalan ihmisenä tartuin tietysti aiheeseen jossa mainittiin sana ”hinta”. Mikä on menestyksen hinta?

Menestystä voidaan mitata useilla tavoilla. Toisille se on kertyneiden kultamitalien ja pokaalien määrä ja toinen kertoo menestyksen olevan sitä, että näkee valmennettaviensa menestyvän. Osalle menestys on puhtaasti euroja, dollareita ja puntia. Joku kertoo menestyksen olevan vuosien kova työ. Haluan kuitenkin miettiä tavallaan menestyksen hintaa sen kautta, että mikä on siitä maksettava vero ja mistä varoista se vero maksetaan?

 

Omassa lajissani ei ole mitenkään poikkeuksellista että todistamme, ikävä kyllä, nykyään lähes vuosittain seurojen poistumisia seurakartalta. Kunnes, ne ilmestyvät jossain vaiheessa takaisin uudella nimellä, samalla nimellä tai uudella paikkakunnalla. Olen oman kotiseurani kanssa käynyt aikanaan aikamoisen vuoristoradan joka tavalla. Menestyksen kautta ei tullut uutta menestystä. Rakenteet nitisivät ja natisivat, paikoin jopa paukahtelivat rikki, mutta eivät kuitenkaan lahonneet. Seuraa ei tarvinnut poistaa kartalta eikä se hävinnyt mihinkään. Onneksi tuo hetki kestettiin ja seuraa on rakennettu nyt eri tavalla ja hyvällä asenteella. Rehellisyys ja realismi olivat tässäkin ensisijaisen tärkeitä asioita. Nostan olematonta hattuani siitä edelleen ja olen tyytyväinen että saan omalla tavallani ”taustapiruilla” heille edelleen pienissä jutuissa.

 

Sivusta olen päässyt toki myös seuraamaan erilaisia menestymisen ja voittamisen kulttuureja. Niin paljon kuin kyseiset sanarakenteet minua ärsyttävätkin, pitää niitä silti maltillisesti tässä yhteydessä käyttää. Osa menestystarinoista on vahvoja ja kestäviä; taustarakenteet ovat kunnossa, palkattuja työntekijöitä riittää ja rahoituksesta ei tarvitse huolehtia. Näinhän se ideaalimaailmassa menisi.

Lajien välillä on eroja, mutta silti huomaan eri yhteyksissä lukevani enemmän niitä tarinoita, joissa tukea ei tule seuralta/liitolta/taustajärjestöiltä/mistä vaan ja ”menestyksen takaaminen” tuntuu kaatuvan muutamien harteille. Mitä silloin tapahtuu? Tapahtuu ensimmäinen moka; Avataan omat kukkaronnyörit. Sponsoroidaan omasta pussista. Haetaan henkilökohtaista lainaa ja rahoitetaan rakasta seuraa. Tekohengitetään. Ensiavussa tilanne olisi sietämätön. Sydän lyö sataa mutta keuhkot ovat täynnä nestettä ja verta vuotaa kaikista suonista. Vaikka suomalainen terveydenhuolto on huippua, en usko että kyseistä tekohengitettävää pidettäisiin kovinkaan kauan elinkelpoisena saatika menestykseen päätyvänä tapauksena.

Tekohengittämällä ostetaan aikaa. Ostetaan aikaa maksaa vielä yksi bussilasku ”ei se ole niin iso, minä maksan, ei se ole minulta pois ja päästään sitten pelaamaan”. Ostetaan aikaa saada riittävästi pelaajia ”ihan hyvin voin hoitaa heidän lisenssinsä, hänellä on niin hankalat perheolot että hyvähän se on että on joku harrastus. Samalla voin maksaa myös muutaman ulkomaalaisen pelaajan ruokalaskut kun niillä on niin huonot palkat niin kyllähän sitä pitää auttaa”. Vaikka seuratoiminta ja urheilu on parhaimmillaan yhteisöllistä ja ihmisiä toisiinsa liittävää, on se myös eriyttävää ja repivää. Muutaman ihmisen hyväsydämisyydellä (ja tietynlaisella naiviuudella) rahoitetaan tälläkin hetkellä menestyviä joukkueita ja suuria seuroja.

Kaikissa maksuissa, niissä hyvällä sydämelläkin maksetuissa, on kuitenkin joskus jonkinlainen eräpäivä. Viimeisen huomautuslaskun viimeinen päivä, ennenkuin homma siirtyy muihin käsiin. Jos tuota eräpäivää ei oteta tosissaan, voimme lopettaa tekohengittämisen ja menestystä ylläpitävät toimenpiteet. Tässä kohtaa tapahtuu toinen moka. Maksumiehet lähtevät yksi kerrallaan ja vievät mennessään palan seurasta ja rapauttavat rakenteita. On se sitten kentänrakennusta, teippausta, valmennusta tai kahvinkeittoa, yhtä kaikki. Olet menettänyt rakennuspaloja mahdollisesta tulevastakin menestyksestäsi. Euroja ei tule, kenttä ei rakennu, kahvia ei ole. Mistä tulee seuraava hyväsydäminen joka maksaa seuraavan pelimatkasi tai seuraavan vuoden pelisukat? Kuka nyt kaivaa lompakkoaan kun omat, lainatut ja vanhat varmat on jo kyselty? Tässä kohtaa kuuluisi vastata että toivottavasti ei kukaan.

Olen käynyt lähes viikottain keskusteluja siitä, miten seurojen sisällä myydään yhdeksän hyvää ja kymmenen kultaista. Myyntipuheena ovat menestys, kilpailu, näkyvyys ja kehittyminen. Kustannuksista ei puhuta oikeastaan ollenkaan. Saan kuulla joka viikko myös meriselityksiä siitä miten ”ei meille, ei meidän tarvitse, kyllä nämä tästä”. Halutaan mennä vanhoilla meriiteillä ja menestyksen antamalla myötätuulella. Nyt tulee shokkiuutinen; sitä uutta tuulta ei riitä kovin kauaa jos maksamattomat laskut erääntyvät ja taskut ovat tyhjät ja uudet laskut odottavat vain lähettämistään. Se myötätuuli ei puske yhtäkään seuraa edes Kustaanmiekalle asti, saatika sitä kauemmas tai varsinkaan lennätä yhtäkään ihmistä uusiin haasteisiin ja kilpailuihin.

 

Kirjoitin jo aiemmin, että turhautuneena olen huonoimmillani, olen epä-Jenni. Tiedän myös että turhautuminen on minulle nykyään bensaa. Tai käyttövoimaa; bensaa kun ei kuulemma saisi enää käyttää. Turhautuminen ajaisi minua tekemään isoja muutoksia, menestyksen kustannuksella mutta perustuen siihen että kestävämpää menestystä saadaan vain joskus rikkomalla rakenteita. Ei niin, että menestystä rakennetaan lainarahalla ja myötätuulen loputtua kellutaan yksin, vertavuotavana, henkitoreissaan ja vuotavassa veneessä Kustaanmiekan kohdalla ja mietitään että ”kun ei kukaan sanonut että tässä voi käydä näin”. Väärin; on sanottu, on kerrottu, on annettu mahdollisuus. Kuuluisa joku ei kuunnellut ja siinä on menestyksen hinta . Se on kolmas ja peruuttamaton moka.

08ba3480375fe2c254aa9ebb010386e1 (kuva lainattu)

 

 

 

 

 

 

LÄHES 30-VUOTTA JENKKIFUTISTA

Sky TV:n Gillette Sport tallentui VHS-nauhalle, koska sitä kautta oli mahdollisuus nähdä vilahdus amerikkalaisesta jalkapallosta. Mövenpickin suklaajäätelö hupeni tiuhaa tahtia, kun nuoriherra Hakala tuijotti ihmeissään tuota lajia.

Ei mennyt aikaakaan, kun sama herra hääräsi lippupallojoukkueessa ja pääsi sitä kautta kiertämään maailmaa aina juniorien EM-kisoihin asti Sveitsiin. Tarinan alulle ominaisesti, kultaahan sieltäkin tuli. Pelipaikoista tutuimmiksi tulivat tuolloin pelinrakentaja ja tukimies. Lippupalloa Hakala pelasi 9 vuotta eli ikää oli sen jälkeen ruhtinaalliset 15- vuotta.

Lippupallon kautta siirtymä jenkkifutikseen oli vain ajan kysymys. Siirtymä tapahtui suoraan TAFT:in A- junioreihin, toki samalla pelaten myös B- ja C- junioreissa. Jenkkifutiksessa eniten innosti vauhti, kontakti ja taktiikka. Lippupallossa tuli usein sanomista siitä, että lajille ei ole ominaista pelata aivan niin intensiivisesti kuin Juhalla oli tapana.

TAFT:issa aikaa vierähti vuoteen 2002 asti, ensin lippupallon ja sen jälkeen jenkkifutiksen parissa. Johtamisominaisuudet olivat ilmeisesti jo tuolloin alkaneet nousta pintaan, sillä hyvin usein Hakalan löysi pelinrakentajan ominaisuudessa ohjaamassa niin pelaajia, kuin joskus valmentajiakin. Ei ollut harvinaista, että nuori pelinrakentaja saattoi ilmoittaa valmentajalleen että ”juokse itse omat kierrokses”.

Siirtyminen Roostersiin tapahtui kauden 2002 jälkeen. Kaudella 2003 Hakala pelasi Roostersin A- junioreissa sekä samalla ensimmäisen Vaahteraliiga- kautensa. Vuodesta 2004 löytyy kuvamateriaaliakin, jossa yllättäen nostetaan A- junioreiden voittopokaalia punaisessa pelipaidassa. Jälkiviisaana voisi sanoa että ”siitä se ajatus sitten lähti”.

Roostersin A- junioreiden valmennus tuli kuvioihin vuonna 2005. Valmennusringissä olivat mukana myös eräät Tero Virtanen ja Jens Holmström. Liigapelejä Hakala pelasi vuoteen 2008 asti. Osa kausista oli rikkonaisia armeijan, urheiluvammojen ja nuoren miehen muiden menojen vuoksi. Liigapelejä kertyi kaiken kaikkiaan 34.

Sen lisäksi, että Hakala on pelannut ja valmentanut, on hän samalla siirtynyt perheyrityksen johtoon vuonna 2009. Tämänkin vuoksi pelaaminen itselleen riittävällä tasolla, ei ollut enää mahdollista vuoden 2008 jälkeen.

Juha kertoo:

” Kun on aloittanut lippupallon 6- vuotiaana ja tällä hetkellä miettii kaikkea 35- vuotiaana, niin voisi sanoa, että ei kai tästä ole voinut tulla muuta kuin elämäntapa. Jossain vaiheessa sitä on halunnut edistää omaa tietoaan myös lajitietämyksen kautta, mutta myös samalla jakaa jo olemassaolevaa tietoaan eteenpäin. Sitä ne kai kutsuvat valmentamiseksi. Omalle pelaamiselle se on ollut luonnollinen jatkumo. ”

” Kaikista pelaajista ei toki tule aina valmentajia. Osa on taas synnynnäisesti enemmän valmentajia, kuin pelaajia. Jokaista tarvitaan. ”

” Omat pelivuodet ovat koko ajan olleet myös osittain valmentamista. Pelinrakentajana sitä odotettiin jo pelipaikankin vuoksi, mutta muuten se on tullut aika luonnostaan muuallakin. Työelämässä olen ollut ”johtajaroolissa” jo kauan, joten valmentaminen on sinälläänkin luonnollista, vaikka toki täysin erilaista työelämässä”

” Lajirakkautta valmentaminen on siinä missä pelaaminenkin. Siitä vain puuttuu se, että pääsisi vielä itse yrittämään kaikkea sitä, mitä ohjeistaa valmentaessaan muille. Samalla tavalla tuijotan filmiä, katson pelejä, suunnittelen, mietin ja hengitän jenkkifutista, kuin pelatessanikin”

” Tyhmin hetkeni valmentajan on ollut 2013 Tanskassa, kun olimme pelaamassa Söllerödiä vastaan ensimmäistä EFL- peliä. Jouduimme tekemään päätöksen jättää Oskari Lähdeaho kokoonpanosta ulos, koska häntä ei löytynyt 55 pelaajan rosterista. Oskari itse kuittasi asian sanomalla ”OK”. Itselle siitä tuli todella ikävä olo ja Oskarin olisi ollut kyllä täysin oikeutettua huutaa vaikka muutama iso kirosana. ”

” Kaikista mestaruuksista huolimatta parasta ovat hetket , jolloin pystyt laittamaan pelaajan sellaiseen tilanteeseen missä hän menestyy ja pärjää ja valmennuksen jälki näkyy pelaajan otteissa. Siitä kai valmentamisessa on aina kyse. ”

” Mestaruusputken jälkeen on ollut hyvä miettiä valmentamista itsessään, sekä sitä, että jos sitä vielä haluaa tehdä, niin missä sen tekee. Halu valmentaa ei ole sammunut missään vaiheessa, mutta tunne siitä, että voisi yrittää antaa vielä enemmän itsestään, on kasvanut.”

Miksi siis ulkomaille ?

” Vaahteraliiga on nähty. Ottelutapahtumat ovat samoja, otteluparit ovat samoja, liiga ei ole kehittynyt mihinkään ja tällä hetkellä näihin ei ole näkyvillä muutosta. Kauden 2018 Vaahteraliiga ei tarjonnut pelillisesti haasteita eikä myöskään itselle valmennuksellisesti. Kauden 2018 kohokohta ehkä koko joukkueelle oli Charity Bowl- ottelu Vienna Vikingsia vastaan huhtikuussa. Tässä vaiheessa sitä kai vielä toivoi, että vuodessa asiat KV-pelien suhteen olisivat muuttuneet suotuisampaan suuntaan ja seuralla olisi ollut todellinen mahdollisuus päästä mittaamaan tasoa esimerkiksi GFL- joukkueita vastaan. Liittohan oli lopulta kovin eri mieltä tästäkin asiasta. ”

Miksi Italiaan ja takaisin Roomaan ?

” 2017 kaudesta jäi keskeneräisiä asioita, jotka haluan viedä loppuun. Koko kausi tuolloin itsessään oli vähintäänkin sekava ja kaoottinen, mutta samalla se sytytti valmennuskipinän uudelleen. Italiassa on selkeästi enemmän tarvetta valmennukselleni ja sitä haluan tehdä. Koen, että Italiassa voin pääsääntöisemmin keskittyä pelkästään lajivalmennukseen, joka on ensisijainen intohimoni. Pelikauden kesto on myös optimaalisempi perheeni ja yritykseni kannalta. Pääsen siis jo viimeistään heinäkuun puolessa välissä takaisin Suomeen ja miettimään mitä kesällä kuuluu tehdä. ”

 

Juhasta sanottua:

Mun mielestä Juhan parhaat ominaisuudet päävalmentajana liittyy siihen, että se pyörittää yritystä. Eli se osaa päättää asioita ja osaa neuvotella. Täähän alkaa kuitenkin osittain tietyllä tavalla olemaan bisnestä. Juhahan ei oo mikään huraa-henkinen kansankiihottaja. Mutta se osaa luoda ympäristön, missä toisaalta täyttyy kilpailulliset tavoitteet, mutta toisaalta on hauskaa. Ehkä se osaa sen päävalmentajan perusprinsiipin, että pitää ympäröidä itsensä oikeilla ihmisillä ja sitten antaa niiden valmentaa. Yksin ei kuitenkaan pysty kaikkea tekemään.” Heikki Hiski Kuusela

 ” Kahdella sanalla sanottuna Juha vahvuudet valmentajana ovat lajiosaaminen ja johtajuus. Hän osaa lajin fysiikasta, pelipaikka valmentamiseen ja puolustuksen sekä hyökkäyksen koordinointiin. Johtajuus näkyy kykynä rakentaa hyvin toimivia joukkueita staffista ja pelaajista. Juha kuuntelee, keskustelee ja delegoi mutta kyky tehdä päätöksiä alleviivaa hänen tinkimätöntä vastuunkantoa” Olli OJ Jussila

 ” Juha tietysti ymmärtää futiksen tekniikat ja taktiikat. Se joka tekee hänestä erinomaisen HC on kuitenkin mielestäni hänen kykynsä kommunikoida ihmisten kanssa ja varsinkin kyky kuunnella ihmisiä. Hänellä on kyky saada ihmiset ymmärtämään että he ovat tärkeitä joukkueelle ja miksi he ovat tärkeitä. Juha yhdellä sanalla: Määrätietoinen” Jens Holmström

 ” Juha ei ole pelkästään hyvä valmentaja kentällä tekniikoiden osalta tai luokkahuoneessa piirtelemään xsiä ja oita, vaan hänen vahvuutensa on ihmisten kanssa. Vaikka päämäärä olisi mikä, Juha neuvottelee pelaajat päämäärän taakse. Nämä näkyy eritoten rekrytoinnissa ja pelaajien sitouttamisessa. Pelaajat arvostavat Juhaa, joka näkyy otteissa.” Atte Kniivilä

 42922933_1153963771436449_2464290601940549632_o

 Kuva (c) Riitta Rinta-Tassi

 

 

 

 

 

 

 

Päätoimena puuhastelu – sivutoimena ikuinen jonkun etsiminen

Kaikki alkoi tästä.

Tavallaan sivusin asiaa jo edellisessä kirjoituksessa, mutta en tunnu vain pääsevän ajatusmallista eroon ja kolumni kummittelee päässäni vähän väliä. Edes uusi työ ei saa tätä sporttihommaa pois systeemistäni ennenkuin saan siirrettyä ajatukseni näppäimistöltä näkyville.

Korisliiga on ollut itselleni ennen jonkinlainen esimerkki siitä, miten asiat näyttävät ainakin päällisin puolin toimivan. Kokemukseni todellisesta korisliigaelämästä ovat hyvin hyvin rajalliset, joten lienen aika metsässä tämän suhteen. Olen samaan aikaan tietyllä tavalla pettynyt mutta toisaalta realistinen oma itseni miettiessäni, että miksi ihmeessä koripallollakaan olisi tilanne toisenlainen? Mikä olisi suojellut koripalloakaan ylemmältä liittotasolta tulleelta viestiltä siitä, että päätuote onkin joku aivan muu kuin suurimman osan vuodesta kattava Korisliiga? ”Mennään Susijengi edellä”; ehkä, mutta mennään puuhun se kuuluisa peräsin edellä.

Suomalainen koripallo elää minusta hienoa kautta, on elänyt jo hetken aikaa, ilman että ajatus on vain kohdistettu Susijengiin. Susihuumaan on syynsä, mutta kyllähän Korisliiga itsessään tuottaa aikamoisia timantteja seurattavaksi muutenkin. Vai mitä mieltä olette Vilppaan nousutarinasta ja seuratoiminnasta yleensä puhumattakaan huikeasta Vilpas Ultras:sta joka huomataan missä he ikinä kulkevatkaan? Suomalainen urheilufanien esiinmarssi on saamassa hienoa nousua, Ultras etunenässä.

Minkä takia siis taustalla puuhastellaan ja Joku on aina etsimässä Jokua , joka on luvannut tehdä sen kaiken josta sovittiin edellisessä kokouksessa? Koripalloliiton sivuilta löytyy iso nippu ihmisiä, joiden soisi olevan työssään laji-ihmisiä. Sokeutuuko laji-ihminen omaan lajiinsa kun siitä tulee työ? Toivottavasti ei. Itse ainakin koin, että kun sain olla todella lajini ytimessä, ymmärsin miten paljon käyttämättömiä resursseja, madollisuuksia ja ideoita löytyi. Kyynikko takarivistä huutaa ensimmäiseksi, että kun ne maksavat. Realisti näppäimistön takaa kysyy että kysyitkö mitä ne olisivat maksaneet ja mikä olisi ollut mahdollinen lopputulos? Ollaanko siis koripalloliitossakin nukahdettu sudenkuoppaan ja todettu että mennään huuman jälkihöyryillä ja mietitään sitten joskus jatkosuunnitelmaa. Toiveena samalla että kyllä Korisliiga pyörii kun se on pyörinyt aina ennenkin, ilman sen kummempia panostuksia tai vastavuoroista keskustelua.

Voisin jotenkin urheilufanaatikkona antaa anteeksi että seuratoimijat pyörivät puuhasteluongelman parissa vuodesta ja kaudesta toiseen (oikeasti en anna anteeksi), mutta se, että elinvoimaisen lajin liittotasolta ilmenee samaa on jo hävettävää. Tässä asiassa en oikeastaan tunne minkäänlaista rajoitetta sen suhteen, ettenkö voisi nimetä suoraan nytkin muutamia seuroja joissa puuhastelun kulttuuri on enemmän tapa kuin että sille oikeasti yritettäisiin tehdä jotain. En kuitenkaan halua tehdä niin, koska itse seuratoimijana tiedän että jokainen tekee varmasti parhaansa, kaikkensa ja vielä vähän sen ylikin. Joskus vaan pitäisi sen kuuluisan Jonkun tulla ja laittaa piste puuhastelulle ja aloittaa todellinen tekeminen yhdessä ja järjestelmällisesti.

Mitä kun kyseessä on liittotason puuhastelu? Mitä sille voi tehdä? Oman lajini keskustelupalstan vakiolause tuntuu olevan että mene kokouksiin/seurapäiville/seurasi toimintaan ja kymmenen muuta ehkä hyvääkin ideaa. Ne eivät kuitenkaan riitä. Ei jokaisen urheilua miettivän tai seuraavan tarvitse missään nimessä alkaa tältä istumalta liittoaktiiviksi tai edes seura-aktiiviksi. Haluan itse mielelläni pitää kyseiset aktiivit ainakin katsomossa tai TV:n äärellä mutta millä sen teen jos liittotasolta asti homma tuntuu paikoitellen falskaavan ja uppoavaa laivaa tilkitään reikäisillä apuvälineillä? Miten koripalloporukka pystyy suhtautumaan luottavaisesti omaan liittoonsa jos se toteaa että ei meitä oikeastaan kiinnosta kuin se että sudenkuoppa pysyy lämpimänä ja Susijengillä riittää vientiä- sen muutaman pelin verran vuodessa. Kuitenkin samat pelaajat pelaavat ohessa eri liigoja ja omaa Korisliigaamme.

Seuraavasta olen kolumnin kirjoittaneen Petri Siitosen kanssa täysin samaa mieltä. Haluaisin nähdä tämän edes testimielessä josko meillä riittäisi tähän tekijöitä ? ”Pitäisikö seurojen ottaa vetovastuu itselleen irtaantumalla osittain tai jopa kokonaan liiton alaisuudesta. Muodostaa oma liiga ja oma johto, jossa päätöksenteosta ja toiminnasta vastaavat seuraihmiset? Tuotakin kokeiltiin joskus aikoinaan, mutta se ei ainakaan silloin ottanut tulta alleen. Tekijöitä ei riittänyt.”

Urheilujohtamisen avaimet olisivat nyt tarjolla ehkä koeajaksi. Kuka uskaltaa koittaa aukeaako ovi vai tuleeko karkoitus saarelta kuten realityissä on tapana? Itse jään ainakin mielenkiinnolla seuraamaan mitä koripalloliitossa, miksei muuallakin, tapahtuu..