Miltä nyt tuntuu?

Muutama onnittelu, paljon halauksia ja pari otsikon kysymystä. Siinä tiivistetysti viikonlopun yhteenveto.

En osaa vastata miltä nyt tuntuu. En edes tiedä miltä pitäisi tuntua, miltä olisi pitänyt tuntua tai miltä kuuluisi tuntua esimerkiksi viikon pääästä. Olen harvemmin (jos koskaan) voittanut mitään. Ainakaan mitään XL- kokoista tai sellaista, joka on sisältänyt näin paljon latausta, odotusta tai ennakkokäsityksiä. En ole myöskään elämässäni aiemmin taistellut näin kovin oikeastaan minkään vuoksi; taustalla.

Vaahteramalja XL-344

Yhdeksässä kuukaudessa ihmiset saavat aikaiseksi maailmaan lapsen tai lapsia. Siinä ajassa voidaan rakentaa taloja, perheitä, suhteita, erota, karata, hävitä, hiipua ja paljon muuta. Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana olen sanonut enemmän EI kuin KYLLÄ- perustellusti, jäsennellysti, itsepäisesti ja rakenteita ravistellen. Olen luultavasti saanut enemmän kritiikkiä, kyseenalaistamista, kyynisiä kommentteja ja epäuskoa kuin ystäviä, tukijoita tai kanssaeläjiä. Muutos vaan on sellaista; joskus on pakko hoitaa damage control puskutraktorilla kun siimaleikkuri ei ole enää vaihtoehto.

Edelleen olen liiton ja Vaahteramaljan kanssa samanikäinen. XL- ikäinen ja varmasti kokoinenkin 😀 Henkisesti joskus toki tuntuu että asiat ovat paljon isompia ja kantavat niin paljon suurempaa historiaa mukanaan kuin olisi ehkä aina tarpeen? En tarkoita etteikö hienoa historiaa tulisi varjella, suojella ja kunnioitaa mutta voisiko sitä samaan aikaan kehittää, käyttää opiksi ja poimia sieltä ne parhaat asiat?

Jenkkifutiksen seuraajat haluavat että seuramme miesten edustusjoukkue pelaisi ”tasolleen kuuluvaa sarjaa”. Pelaisimme toki, mutta se ei ole pelkästään minusta/meistä kiinni oleva asia. Talouden pitää olla timanttisessa kunnossa että Vaahteraliigan lisäksi voidaan järkevästi kuvitella pelattavaksi jotain muuta sarjaa. Se vaatii sen, että joukkueen rosterin pitää myös olla laajuudeltaan sellainen, että se on mahdollista. Samaan aikaan pitää muistaa että miehillä 2020 on EM- kisavuosi (joka sekin on räjäytetty aivan uuteen uskoon) ja se puolestaan tarkoittaa hyvin monelle pelaajalle sekä valmentajalle vielä lisää tekemistä niin off-seasonilla kuin itse kaudella. Siihen kun haluttaisiin lisätä vielä kv-pelejä, kv-sarjaa tai muita rinnakkaisia otteluita; ollaan aikamoisessa karusellissa. Varsinkin kun EM- kisoista tihkuu hyvin vähän tietoa, päivämääriä ja muuta tärkeää.

Paljon mahdollistuisi Eurojackpot- voitolla, en kiellä sitä. Voisi palkata valmennusta, taustatoimijoita ja rakentaa omat treenitilat ja olla vieläkin ammattimaisempi. Edelleen saattaisin miettiä vaaleanpunaisia peliasuja 😉 Se, mitä lottovoitto ei toisi ja mitä ei rahalla saa on yhteisöllisyys. Maksetut ”ystävyyssuhteet” ovat harvoin kestäviä. Tai ainakaan kovinkaan rakentavia. Selkääntaputtelijatkin kaikkoavat yleensä aika nopeasti kun raha loppuu. Yhtään todellista jenkkifutis-lajihullua-vapaaehtoista en ehkä saisi maksettuna sellaisena kuin (me) tällä hetkellä olemme.

Olemme taistelleet palstatilasta ja näkyvyydestä aina mediassa. Yht äkkiä olimme tilanteessa jossa lähes oma-aloitteisesti meistä kauden aikana kirjoitti HS Urheilu, HS, IS Urheilu, Aamulehti, Elmo-lehti … Jotain on siis liikahtamassa urheilutoimituksissa ja se on hienoa!

Vaikken XL- viikonlopusta osaisi ikinä vastata mitään järkevää tai mullistavaa niin yhden asian tulen sanomaan siitä aina: Suomalainen Pelinrakentaja. Sen kerron aina, joka kerta ja niin kauan kuin joku erehtyy mitään siitä kysymään.

Vaahteramalja XL-322 (1)

Kuvat: Jari Turunen

 

 

 

 

 

 

 

Hyvä johtaja on hyvä ratsastaja ?

Olen palannut muutama kuukausi sitten ratsastusharrastukseni pariin. En ole koskaan ollut mikään super-ratsastaja, jolta onnistuu silmät kiinni gp-tason estehyppelyt ja muut. Olen ratsastajana sellainen, että arvostan kivaa ympäristöä, hyvää opetusta ja sitä, että kerran viikossa tunnin ajan ratsastuksenopettaja kertoo minulle/ryhmälle mitä tulee tehdä ja antaa samalla myös kokoajan palautetta siitä miten voin/voimme olla vielä parempia. Tunnin jälkeen ei ole ikinä, ei ikinä, ikävä fiilis tai tunne että tänne en tule enää koskaan. Ratsastus on minulle siis henkireikä sille, että voin vain olla ja nauttia siitä, että tuon tunnin ajan vastuu asioiden sujumisesta ja organisoinnista on jollain muulla. Minä ja hevonen, lähinnä minä, pyrin vain olemaan tyrimättä isommin ja häiritsemättä hevosta.

Hyvä johtaja on tavallaan kuin hyvä ratsastaja. Täsmällinen, realistinen, rehellinen, rauhallinen, pelkäämätön ja toisaalta päättäväinen, vastuullinen ja tukena kun tilanne sitä vaatii. Paikalla ja läsnä, mutta ei sotkemassa kuvioita. Kuulolla ja kuuntelemassa, mutta ei prässäämässä päälle. Kysymässä ja vastaamassa, mutta ei päällepäsmäröimässä ja oikomassa.

 

Viimeisen kahden viikon aikana olen miettinyt todella paljon sitä, minkälainen organisaatiomalli urheiluseuralla on, tai jos ei ole, niin mikä sen pitäisi olla. Olen lukenut joukkueurheilun organisaatiomalleista, lajiliittojen määräysvallasta ja toisaalta piirtänyt lukemattomia mindmappeja siitä, mitä tämä kaikki voisi olla. Palaan kuitenkin toistuvasti seuraavaan kysymykseen siitä, mitä harrastajamme sanoisivat jos heiltä kysyttäisiin että miksi seuramme on olemassa. Uskoisin että suurin osa vastaisi, että seura on olemassa heitä varten, se on palvelemassa heitä ja tuottamassa heille mahdollisuuksia harrastaa, kehittyä ja saada parasta mahdollista tukea omalle harrastamiselleen. Vastaukset siis kertovat että seura on/olisi palveluorganisaatio. Toki seura on myös osin palveluorganisaatio, koska haluamme tuottaa liikunnan ja urheilun kansalaistoimintaa. Kuitenkin kirjoitettuna tuo kaikki vaikuttaa kuitenkin, noh, todella vanhanaikaiselta. Nämä ovat niitä tekstejä joita erilaiset toiminta- ja kehityssuunnitelmat ovat pullollaan ja näitä viljellään hakemuksien liitteeksi, sen suuremmin sisäistämättä mitä ne edes tarkoittavat.

Karkeasti palveluorganisaatio kuulostaa hyvin yksisuuntaiselta eikä kovinkaan vuorovaikutteiselta, vanhanaikaiselta jopa pahimmillaan. Yhdistystoiminta, kuten kaikki tietävät, on suurelta osin varsinkin urheiluseuroissa vapaaehtoisten pyörittämää. Kuulen itse viikottain, jos en päivittäin, viisi hyvää ja kymmenen parempaa ideaa siitä mitä varmaan kannattaisi tehdä. Kuuntelen kaikki ehdotukset avoimin mielin, mutta toisaalta voin myös rehellisesti sanoa, että niin kauan kun ideoijat ja ehdotusten tuojat eivät kerro kuka tuon kaiken konkreettisesti tekee, niin en ole heti etunenässä lähtemässä kehittämään tuota(kin) asiaa. Usein tuntuu, että ideanikkarit mitään miettimättä ajattelevat että puheenjohtajan/johtokunnan vastuulla on myös tehdä kaikki ideat todeksi. Voin todeta tässä julkisesti että ei ole. Jos johtokunnassa tai hallituksessa istuu 5-6 ihmistä niin millä todennäköisyydellä kaikki eteentulevat ideat poikivat käytännössä toimia? Aika harva.

Jos pelkkien palvelujen tuottaminen on seuran funktio ja valittu toimintatapa niin mikäpä siinä. Siinä vaiheessa pitää toki olla täysin kirkkaana tiedossa se, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Se ei todellakaan tarkoita sitä että koko seuran laajuudella kaikkia ja kaikkea palvellaan 100% palvelutakuulla. Eri toiminnot arvotetaan eri tavalla palvelulupausten mukaan.

 

Mitä sinun seurassasi ihmiset vastaavat, kun esität heille tuon ison kysymyksen miksi seura on olemassa..?

55869183_267194550891963_2299753355473321984_n.jpg

 

Naantalista Turun kautta Potsdamiin

Ville-Valtteri Suojanen, VV, Viltsu, Suojis, #21reasons. Monta eri nimeä, mutta jokainen jenkkifutista vähääkään seurannut ei ole voinut olla näkemättä tuota takakentän täsmäasetta. Viltsu on myös pelaaja joka esiintyy blogin kansikuvassa.
Nyt Suojanen on lähdössä vaalea harja viuhuen katsomaan miltä meno näyttää Potsdam Royalsissa, GFL:ssä. Yksin ei Suojasen tarvitse matkaan lähteä sillä mukaan lähtee myös Tuomas Tammero, joka auttoi syksyllä 2018 GFL- prosessin alkuun. Löytyy Potsdamista muitakin tuttuja, kun joukkue ilmoitti signanneensa mm. Helsinki Roostersissa ja Vienna Vikingsissa pelaneen Dustin Illetschkon.
Olen itse seurannut Viltsun pelaamista niin Turun kuin maajoukkueenkin sivurajalta sekä katsomosta vuosia. Suojanen on kasvanut pelivuosiensa aikana niin Trojansin kuin maajoukkueenkin luottopelaajaksi. Ei pidä unohtaa, että hän on samalla valmentanut Trojansin naisten joukkuetta menestyksekkäästi.
Viltsun pelaamisen intensiteettiä, iloa ja tunnetta on välittynyt varmasti myös TV- pelien kautta kotikatsomoihin. Viltsu on siis urheilija isolla U:lla, mutta sen lisäksi omaa huikean kyvyn vangita katsojan seuraamaan vain sitä, mitä juuri HÄN siellä tekee. Ehkä Suojasessa on siis tippa showmiehen verta?
Mistä tulee VV Suojanen ja mitä kaikkea hän on aiemmin harrastanut?
”Olen Ville-Valtteri Suojanen ja tulen alunperin Naantalista, mutta olen turkulaistunut hyvin. Nyt valmistaudun kauteen Potsdam Royalsin riveissä, GFL:ssä.
Ennen jenkkifutista pelasin jääkiekkoa, jalkapalloa ja yleisurheilin. Jalkapallo tippui ensimmäisenä, sitten jääkiekko ja yleisurheilu. Yleisurheilu oli mukana 15 ikävuoteen saakka. Jenkkifutis jäi jäljelle, koska olen aina ollut joukkueurheilija ja jenkkifutis on kokonaisvaltaisin joukkuelaji mitä löytyy, joten se sopi minulle paremmin.”
Puolustus vai hyökkäys? Juoksu- vai heittopeli?
”Puolustus tietysti. Puolustuksessa koko yksikön on oltava samalla sivulla, jotta se voi toimia. Pidän myös sen arvaamattomuudesta, kun et tiedä, mitä hyökkäys seuraavaksi tekee.
Valitsen heittopelin; heittopeleissä tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, johon on puolustajana osattava reagoida oikein. Myös isojen pelien mahdollisuus heittopeleissä luo oman jännityksen pelaamiseen.”
Suojanen on peliurallaan saavuttanut paljon, mutta mestaruudet ovat hieman kiertäneet häntä. Maajoukkueen mukana on toki tullut menestystä esim. 2018 EM- kotikisoissa.
”Tavoitteena jenkkifutiksessa minulla on kehittyä mahdollisimman kokonaisvaltaiseksi pelaajaksi. Olisihan se kiva voittaa jokunen mestaruuskin ennen lopettamista” , Suojanen toteaa naureskellen. 
Jenkkifutiksen esikuvat eivät Suojaselta tule NFL:stä vaan ihan perinteisesti Turusta. ”Miikka Riionheimon mentaliteetti ja valmistautuminen peleihin ja kauteen hakee vertaistaan. Seikko Vennelä taas oli nuoren junnun silmissä kentän valovoimaisin pelaaja, joka teki isoja pelejä lähes jatkuvalla syötöllä. Oli suuri kunnia päästä pelaamaan molempien herrojen rinnalla 2008.” Ehkä Viltsu on saanut osan valovoimaansa Seikon perintöjä ja palan Riionheimon mentaliteettiä vuodelta 2008?
Kaikki eivät ehkä tiedä, että jenkkifutiksen ulkopuolella Viltsulla asustelee saman katon alla kaksikin koiraa. Luokanopettajaopinnot ovat siinä vaiheessa, että GFL- komennus tulee tässä kohdassa sopivaan saumaan.
” Odotan kesältä paljon kovatasoisia pelejä ja erittäin laadukkaiden pelaajien kohtaamista. Haluan tuoda omaa osaamistani muun Euroopan tietoisuuteen ja päästä haastamaan Euroopan kovimman liigan tarjoamat vastustajat.” 
Lopuksi vielä Suojasen terveiset.
”Menkää paikan päälle katsomaan paikallisten seurojen pelejä, jenkkifutisjenkkifutis on parasta paikan päällä sarjatasosta riippumatta! Vaahteraliigasta jään kaipaamaan taisteluja vanhoja tuttuja vastaan, kuten Mikko Seppänen, Niko Roiko, Juhani Koivumäki joiden kanssa kanssa ollaan pelattu vastakkain jo ties kuinka kauan.”
Ville-Valtterista sanottua:
”Viltsu on yksi Suomen parhaista omalla pelipaikallaan, pystyen puolustamaan kenttää sivurajalta sivurajalle. Viltsua olen päässyt valmentamaan maajoukkuessa. Erittäin fiksu ja hyvin erilaisia pelitekniikoita omaksuva pelaaja, joka pystyy ratkaisemaan pelejä omalle joukkueelle. Erinomainen Team Player joka pelaa hyvällä fiiliksellä. Lyhyesti Viltsu on pelaaja joka saa joukkuekaverit pelaamaan paremmin.”
 – Pekka Rantala, DB-valmentaja, miesten maajoukkue
”Ville-Valtteri Suojanen on yksi Suomen parhaista tämän hetkisistä takamiehistä. Hän on monipuolinen pelaaja, joka ei jätä ketään kylmäksi. Hän pystyy johtamaan takakenttää omalla esimerkillään. On hienoa nähdä, että hänen tasoinen pelaaja uskaltaa vihdoin mennä omalla urallaan eteenpäin ja tarttua uusiin suurempiin haasteisiin suunnatessaan Saksan GFL liigaan ensi kaudella.”
 – Juha Hakala, DC, Lazio Ducks
”Helppo valmennettava. Omaksuu opetetut asiat nopeasti. Johtajatyyppi/hengenluoja ja siksi oli helppo valinta kapteeniksi. Pystyy kääntämään otteluita henkilökohtaisilla ratkaisuillaan.”
 – Mikko Virolainen, HC Turku Trojans 2014-2016

Hyysäätkö harrastajasi pilalle?

Hyysätä; verbi. Puhekieltä huolehtia, pitää huolta, pitää luonaan. Synonyymit; paapoa, lelliä, hellitellä, lellitellä, hoivata, pitää lellikkinä,hemmotella, hem-motella piloille, helliä, hemmotella, paapoa. Näin sivistää sivistyssanakirja sekä synonyymisanakirja. 

Kyseinen sana oli ensimmäinen joka tuli mieleeni kun luin tämän blogikirjoituksen . Aina Ennenkin Sisäpiirin Facebookissa kommentoin blogikirjoitusta parilla eri kommentilla seuraavasti:

Onhan tämä ihan hauska, tavallaan. Ja toisaalta ei ollenkaan. Seuratoimija sisälläni itkee verta kun lukee tämän ”– Mie oon aina maksellu niitä miun omia lisenssejä nappikset jalassa kentän laijalla jollain maksuautomaatilla tai vieny sinne pelliin kätteisenä sen summan tai jottai kuitteja…” Tiedän tämän olevan taivaan tosi, eikä edes kärjistetty esimerkki. Täysin aikuisten toimivien pelaavien ihmisten keskuudessa tämä on ihan ok. Ei se oo niin justiinsa jos maksaa lisenssin ekan pelin pelimatkalla. Paitsi; että se ei ole ok. Joukkueenjohtaja ei saa lisenssinumeroa riittävän ajoissa että voisi ilmoittaa sen oikeaan pelaajaluetteloon (näin niinkuin jotain mainitakseni) mutta siis, kaikkihan me tämä tiedetään. Ja tuo oli vain yksi esimerkki mainitakseni tässä(kin) suossa jossa tarvomme.” ….”Mä en enää tiedä miten sitä viestintää olisi parantanut tuossa omassa esimerkissäni. Kaikille, ihan kaikille, oli varmasti täysin selvää milloin se lisenssi piti olla maksettuna. Mutta, joka kerta se yllätti kuin talvi autoilijat. Minusta se kertoo, varsinkin mitä vanhemmista harrastajista puhutaan, tietynlaisesta välinpitämättömyydestä ja siitä että aina on se kuuluisa joku, joka kyllä muistuttaa, hoitaa, maksaa ja tekee asian mahdolliseksi. Ikävä sanoa mutta kaikenlainen äidillinen/isällinen paapominen on toisaalta myös sitä, joka mahdollistaa kyseisen toiminnan. Ja toki se olen vain minä, joka olen tarkoituksella halunnut myös ottaa todella kriittisen kannan seuratoimintaan ja yleensäkin vapaaehtoisuuteen, ihan vain sen vuoksi että asiat oikeasti kehittyisivät ;)” 

 

Tuntuu, että kirjoitus toisensa jälkeen toistan itseäni ja aloitan juttujani sanoilla ”Ymmärrän oikein hyvin, mutta” , ”Tiedän todella miltä tuntuu, mutta” ja suosikkini ”Kun aina on se kuuluisa joku, joka”. Tautologisesti kirjoitan samoja juttuja kerrasta toiseen ja hölmön lailla luulen tekeväni jotain uutta. Ehkä niin, mutta jutun idea lienee kuitenkin tuo viimeisin asia jonka kirjoitin FB- kommenttiinikin. Olen tarkoituksella halunnut myös ottaa todella kriittisen kannan seuratoimintaan ja yleensäkin vapaaehtoisuuteen, ihan vain sen vuoksi, että asia OIKEASTI kehittyisivät.

Minulla on vain yksi ongelma palapelissäni. Minulta puuttuu oma leikkikenttä, kasvualusta sekä testiympäristö. Minulla ei ole testattavana urheiluseuran beta- versiota, jota laittaa liveksi riittävän kehityksen jälkeen. Minulla ei ole parannettavana minkään seuratoiminnan heikkoa asiakaskäyttöliittymää, jossa viestintä sakkaa siellä ja vapaaehtoistoiminnan osallistaminen täällä. Olen tietyllä tavalla siis työtön. Työtön on myös turhautunut. Tiedän sen ihan myös todellisen työttömyyden kokemuksella. Aika äkkiä silloinkin otin työn alle Kauppatieteen perusopinnot avoimessa ja jatkoin Urheilujohtamisen opintoja loppuun, sen lisäksi että kirjoitin kuin heikkopäinen työhakemuksia ja ravasin mitä ihmeellisimmissä työhaastatteluissa. Niin, ja tietysti rapsuttelin koiraa kotona nauttien hitaista aamuista (hyi, eräs vihaamistani vertauksista).

 

Minkä ihmeen takia suostumme kasvattamaan omien seurojemme sisällä lähes aikuisia uusavuttomia? Kenen edun mukaista on, että aikuisille ihmisille tehdään valmiiksi lähes kaikki? Sellainen luksus- lause kuin että ”mä vaan pelaan/harrastan/ täällä” on mielestäni lauseista mustin. Sen sanoja ei ehkä ymmärrä, että se, että hän voi vain pelata/harrastella, tarkoittaa sitä että sen vain pelaamisen/harrastamisen mahdollistaa joku muu ihminen, yleensä useampikin. Kyllä, suuressa määrin vapaaehtoinen ja vielä sen vuoksi, että vapaaehtoinen itse on saattanut opettaa harrastajansa liian hyvälle. Harrastus- ja seuratoiminnassa löytyy aina osa joka kokee, että talkoot, seuratyöt, yhteinen hyvä ei aja ikinä oman hyvän kanssa samalle viivalle. Jokainen tietää nämä tyypit jotka fiilistelevät ja haluavat olla mukana, mutta vain kuin heille sopii. Kaikki julkisuus, verkkarit, näkyminen ja hyöty kyllä otetaan irti, mutta kun joskus kysytään mukaan juniorien valmennusavuksi tai joulupakettien paketointirinkiin niin ”nyt ei kyllä millään vaan sovi”. Ja se on tietysti hänen mielestään ihan ok, hänhän vain pelaa/harrastaa.

Kaikille oma pelaaminen/harrastaminen ei ikinä ole kuitenkaan sitä yhteisöllistä, osallistavaa tai vastuullista toimintaa. Se on egoistista oman navan esiintuontia, jossa seura tuottaa yksilölle mahdollisimman paljon hyvää yksilön antanessa mahdollisimman pienen panoksen seuralleen. Ja näitä jostain syystä halumme lisää ja olemme valmiita tekemään kaiken näiden uusavuttomien eteen? Samaan aikaan junioritoiminnat kuihtuvat, vapaaehtoiset väsyvät takkaansa alle ja seurojen edustukset nauttivat kyseenalaistamatonta suitsutusta siitä huolimatta, että edustusjoukkueet saattavat olla eniten hyysättyjä uusavuttomia, joille paidatkin pestään valmiiksi.

 

Yhtä kaikki; mikään asia ei seuratoiminnassakaan tietysti ole mustavalkoista. Hyvillä yrityksillä pitää ihmiset tyytyväisenä saatetaan kaivaa aina vaan syvempää kuoppaa. Kuoppaa, josta ne tyytyväiseksi tehdyt ihmiset eivät tule ketään ikinä pelastamaan. Eivät, vaikka paidat olisi pesty, kahvit keitetty ja lisenssimaksut maksettu niiden puolesta..liian myöhäänkin. Olisiko siis vihdoin aika ravistella Brio- palikat siihen malliin että ne olisivat käytössä tulevilla junioriurheilijoilla, jotka tuntuvat välillä olevan paljon enemmän vartijana, kun nuo paljon suitsutetut ”vain pelaajat/harrastajat” ?

 

Placeholder Image

 

 

 

Turhautuminen, Uhrautuminen ja Urautuminen- seuratoiminnan kolme riippakiveä

Olen ollut poissa aktiivisemmasta urheiluseuratoiminnasta nyt yli kaksi vuotta. Olo on ollut omalla tavallaan koditon, kun uutta omaa juttua ei ole ollut eikä löytynyt. Taustalla olen häärännyt kyllä paljonkin, mutta en niin, että se olisi näkynyt samalla tavalla ulospäin kuin ennen. Poislukien tietysti pieni puristus EM-kisoissa Vantaalla.

20180802 FRA - FIN 4460

Kun on siirtynyt seuraamaan toimintaa ulkopuolelta, on ollut aikaa pyörittää monenmoista ajatusta rauhassa. Eivät ne turhaan sano että ”I can see clearly now”. Kun on lähellä, sisällä, ytimessä jossain asiassa niin oma fokus on yleensä hyvin rajattu. Mielessä pyörii kokoajan toistuva kela siitä, että jotta voin tehdä c, pitää tehdä b, jotta voin tehdä a. Jotenkin kummasti koen, että toiminnassa mentiin hyvin usein Ö:stä A:han ja satasesta nollaan kun suunta kai, yleensä, olisi hyvä olla vähän toisinpäin. Rakastan vanhan tiedottajaystäväni toteamusta siitä, että toiminta tuntuu olevan aina pelkkää eteenpäin kaatumista. Varastan tuon sanonnan sillä en usko että hän laittaa tätä pahakseen.

Seuratoiminnan kolme riippakiveä tuntuvat siis olevan Turhautuminen, Urhautuminen ja Urautuminen. Alla muutama ajatus niistä.

TurhautuminenKukaan ei auta. Kukaan ei kuuntele. Kaikki jää tekemättä. Kukaan ei tiedä minne/miten/miksi jotain tehdään ja mikä on iso visio, jos sitä edes on ikinä kerrottu ruohonjuuritason toimijoille asti. Yksittäisen seuratoimijan ja vapaaehtoisen maailma on pieni, mutta sydän suuri. Se ei kauaa kestä sitä, että hänen koko seuran kokoinen sydämensä tuntuu yksin kantavan koko seuran murheet. Kun tarpeeksi kauan yksittäisenä henkilönä kantaa isoja juttuja, edes mielessään, saatika tekee omien jaksamisiensa äärirajoilla juttuja tulee seinä vastaan. Turhautuminen- motivaation taattu tappaja ja suurin vihollinen.

Uhrautuminen: Jokainen seuratoimija tunnistaa itsestään tämän osan. Vaikka sen kieltäisi, tietää, että välillä on uhrautunut ja ollut ehkä jotenkin salaa jopa marttyyri. Se on täysin normaalia. Ei kukaan voi jaksaa kaikkea jos tilanne on pysynyt turhautumisena jo kauan. Tulee Uhrautuminen jolla on tietysti kääntöpuolena se, että asiat tulevat hoidettua. Uhrautuminen vaan syö palan aina jostain muusta. Jos Turhautuminen vie paloja sydämestä niin Uhrautuminen tykkää kasvattaa mörkömäistä olemustaan ja ruokkia ikäviä fiiliksiä niiden toimintojen suuntaan josta ennen niin nautti. Kyllä se teidän seuratoimijanne edelleen tekee, tottakai, tekee itseasiassa tosi paljon. Se tekee selkänahastaan, se käyttää työpäiviään ja aikaa perhe-elämästään, jopa omia rahojaan jotta seuran hyvinvointi ei kärsisi ja muut voisivat harrastaa. Uhrautuminen- se on se, joka ei kysy että vieläkö sinulla on kivaa?

Urautuminen: Aina ennenkin, eteenpäin kaatuminen, se nyt vain on näin, kyllä tämä tästä. Fraaseja olisi vaikka miten paljon. Aikansa kun seuratoimijanne on ensin turhautunut ja sitten uhrautunut tulee viimeisen sanan vuoro. Valinnanmahdollisuus on toki jokaisella meistä että uraudummeko ensimmäisen lauseen sanontoihin vai valitsemmeko jotain muuta? Voimme aina valita että ehkä jossain muualla voisin vaikuttaa, ehkä jossain muualla minua kuunneltaisiin ja osallistettaisiin. Tai sitten voimme urautua. Todeta että on täysin normaalia, järkevää ja ihmiselle hyvästä voida pahoin ja surullisesti ennen niin rakastamansa seuratyön vuoksi. On varmasti täysin normaalia myös kannustaa, kustantaa ja kärsiä ”kun se nyt vaan on aina vähän mennyt näin”.

 

Tykkään kirjoittaa tästä, kuten muistakin asioista kärjistetysti ja realistisesti. En ole perusluonteeltani negatiivinen. Olen realisti, toki myös ripauksella pessimismiä ja kyynikkoa, mutta se on kääntynyt vain voimavaraksi. En kuvittele enää, että jostain tulee se Kuuluisa Joku, joka antaa rahat, vallan ja mahdin pelastaa urheiluseuran toisensa jälkeen. Tai että minun, sinun, meidän tai noiden jälkeen tulee muita, jotka ovat yhtä intohimoisia tai innoissaan antamaan selkänahkansa ja vähäisen jaksamisensa asian puolesta. Se on ihan ok ja se pitää kestää. Mutta sitten tulee mutta. Niin kauan kun koen, että minulla voisi olla mitään arvoa millekään seuralle tai yhteisölle, niin haluaisin antaa sen niiden käyttöön. Haluan antaa edes murto-osan apua, jotta edes se Joku Toinen jossain voisi hengähtää hetken. Jos se apua ei ole tarvittua, haluttua tai muuten käyttökelpoinen niin olen sinut asian kanssa. Mikäli kuitenkin koen, että jossain voisi asioita tehdä toisin tai ainakin päivitetysti 2000- luvun tyyliin, en aio olla tästä hiljaa. Aion edelleenkin haastaa tuntemiani seuraihmisiä avoimeen keskusteluun siitä että ”Miten Teillä ihan oikeasti menee?”. Minä olen kuitenkin tällä hetkellä omalla tavallani Sveitsi. Mielipiteitä, kannanottoja, ideoita ja bisnesmallia riittää vaikka muille jaettavaksi- puuttuu vain se toinen osapuoli joka olisi riittävän rohkea näitä toteuttaakseen kanssani.

 

Onko Essi vuoden seuratoimija 2018?

Halusin omalta osaltani nostaa esiin, miten hienoja ihmisiä omankin lajini parissa on. Laji voisi olla mikä tahansa, mutta lukiessaan tällaisia seuraihmisten historioita, niin tiedän lajin olevan hyvissä käsissä. Jokainen meistä seuratoimijoista on hakannut päätä kiviseinään ja saanut omat haavansa opetellessaan. Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että olemme opetelleet, erehtyneet, oppineet ja jatkaneet. Ikävän usein erehdyksen jälkeen tulee pelkkää tyhjää eikä uskalleta kokeilla edes enää. Seuratoimijan käsiä ei ole ikinä liikaa, yhtään turhaa kysymystä tai nettisivujen ylläpitäjää ei seuroissa ole. Muista kuitenkin että kun jotain lupaat tehdä niin tee se, tai kysy ennen määräpäivää apua jos et ole saanut osaasi hoidettua.

Tässä siis pieni juttu siitä mitä on olla Essi ja kuka se Essi oikeastaan on?

” Moi,

mie oon Essi Kotkasta.

Taustasta sen verran, että olen lukio/ylioppilas pohjalla itseni urheiluhierojaksi opiskellut ja siinä välissä myös intin käynyt. Nykyään kuitenkin opiskelen liikunnanohjaajaksi (AMK) Vierumäellä monimuotototeutuksella eli pääsen etänä Kotkasta käsin tekemään koulutehtäviä.

Vähän joka lajia olen joskus kokeillut, mutta sali ja painiminen on tässä sivussa ollut aktiivisimmin mukana. Liikkumista olen kuitenkin aina rakastanut ja jossain muodossa sitä koko ikäni harrastanut.

Jenkkifutis hyppäsi mukaan kuvioihin jo 10 vuotta sitten ollessani 14-vuotias. Silloin en lajista vielä mitään tajunnut ja nykyään tuntuu, että tajuan vielä vähemmän. Tuntuu välillä, että mitä enemmän pääsen tähän lajiin syvemmälle mukaan, sitä enemmän tajuaa kuinka vähän tästä lajista edes vielä tietää. Se on mielestäni yksi lajin hienouksista. Jefussa on parasta se adrenaliini! En tiedä mitään muuta lajia, missä se kuohahtaa niin voimakkaasti kuin tässä ja se on erittäin voimaannuttava tunne.

Seuratyössä tykkään sen monipuolisuudesta. Olen päässyt mukaan vaikka mihin. Ihan nuorena ravasin Kouvolassa peleissä apuna chaineissä (ketjujengi) ja pallotyttönä.  Roosters– aikana aloitin myös chainissä olemisella, mutta kun kerran päädyin vesitytöksi, niin siitä se sivurajalla oleminen sitten lähti kunnolla. Pääsin jopa miesten joukkueen mukana Ranskaankin asti vesitytöksi.

Kotkassa alkoi toiminta pyörimään 2013 ja siellä aloitin samalla junnujen valmentamisen. Päädyin ohessa valmentamaan  myös Kyamkin (nykyinen Xamk) korkeakoulujoukkuetta. Lisäksi tuli käytyä tuomarikoulutus ja ensimmäiset tuomaroinnitkin sain alle.

Naisten joukkue alkoi Kotkassa herätellä itseään 2015 ja siitä sekin sitten tuli pyöräytettyä käyntiin. Tämän jälkeen päädyin myös seuran hallitukseen. Tykkään suunnittelusta, organisoinnista ja järjestämisestä.

Haastavinta seuratyössä on se työmäärä. Seura-aktiiveja on yleensä todella vähän. Monesti kaikki kaatuukin vain muutaman ihmisen harteille. Viimeisin vuosi onkin ollut ehdottomasti elämäni rankin vuosi. Sen aikana olen vetänyt kahta eri juniorijoukkuetta, ollut naisten joukkueen pelaajavalmentaja, ollut kaikissa miesten peleissä mukana, (jos ei ole naisten tai junioripelien kanssa ollut päällekkäisyyksiä) järjestänyt pelitapahtumia, tuomaroinut peleissä ja ollut mukana jos minkä näköisessä hommassa.. teipparina, vesityttönä, jojona jne. Siihen sitten päälle kaikki puheenjohtajan tehtävään liittyvät asiat mm. tilannut peliasut (joka ei muuten ole lyhyt homma sekään), hoitanut seuran laskut ja raha-asioita, kirjoittanut juttuja nettisivulle, kirjoittanut some-päivityksiä, hoitanut pelaajavahvistuksiin liittyviä toimenpiteitä. Lopuksi sitten vielä päälle talkoilut, vetänyt useat tutustumistunnit kokeilupäiviä kouluille ja aloittanut sekä pyörittänyt Kotkassa Jefukoulutoimintaa. Noh, onhan näitä hommia!

Tämän seuratyön lisäksi tein töitä ja yritin opiskella, kunnes totesin, etten pysty tähän kaikkeen ja jouduin jättämään työkuviot pois, jotta voisin paneutua opintoihin ja saada ne päätökseen. Kuitenkin nyt alkaa helpottaa, kun niin monia asioita on saanut delegoitua eteenpäin ja saanut järjestykseen. Kaikki tämä on kuitenkin pysynyt melko hyvässä järjestyksessä, kun on suunnitellut asiat hyvin ja miettinyt asioita pitkälle. Kalenteri on myös väline mitä ilman en selviä hengissä. Opettelen vielä rauhoittumaan ja sanomaan ei asioille.

  • Miksi jenkkifutis

” Koska se on niin monipuolinen urheilulaji. Siinä tarvitsee lähes kaikkea; voimaa, nopeutta ja älyä. Ja se kuinka monelle erilaiselle ihmiselle tämä laji soveltuu; kuinka niin moni erilainen/kokoinen/pituinen/painoinen voi tätä harrastaa. Kontakti on kivaa ja tietysti se adrenaliinihuuma minkä tästä saa.

Hyökkäys vai puolustus on vaikea kysymys, mutta kyllä mun täytyy vastata, että hyökkäys. Juokseminen on kivaa, mutta kun sen pääsee tekemään pallon kanssa väistellen ja ”törmäillen”, niin voisin tehdä sitä vaikka koko päivän, vaikka kroppa varmaan pistäis jossain vaiheessa kampoihin.

  • Tavoitteista

” Tavoitteet jenkkifudiksessa on nauttia pelaamisesta ja olla paras 😀 Ja sen eteen teenkin nyt todella paljon töitä offseasonilla.

Mun ikuinen rooli on aina ollut olla ”se toinen” ja missään en ole ikinä ollut se paras. Olen kuitenkin monesti miettinyt, että jos jotain hyvää siitä täytyy löytää, niin ei ainakaan ikinä ole liian tyytyväinen ja saa ylläpidettyä motivaatiota tehdä aina entistä enemmän työtä.

Seuratyön tavoitteet on luoda amerikkalaiselle jalkapallolle vakaa jalansija täällä Kotkassa ja rakentaa kestävä organisaatio. Tuoda seuraa esiin ja antaa meidän jäsenille hyvä seura harrastaa tätä lajia.

Opiskelussa tavoitteet on suorittaa liikunnan alan koulutus ja olen myös kiinnostunut luokanopettajan ammatista tulevaisuudessa.

Työkuviot joutuvat hetken vielä odottamaan, mutta mahdollisesti luokanopettaja. Olisihan se mahtia, jos omana aikakautena saisi jo luotua niin vakaan pohjan tälle seuralle, että sillä voisi joskus jopa itsensä työllistää.”

  • Esikuvia jenkkifudiksessa

Lempipelaajat NFL :ssä on Christian McCaffrey ja Aaron Rodgers

Suomessa lajin parissa toimivia henkilöitä, joita arvostan ovat: Jorma Hytönen, Paula Lehtinen, Niclas Carpelan, Juha Hakala, Olli Jussila, Mikko Koikkalainen ja Mika Laurila.

Ja oma isäni Jarmo Söderholm urheilussa ja seuratoiminnassa.
Näitä yhdistää mielestäni hyvin sanat intohimoisuus ja positiivisuus lajiin.

Olli Jussila ansaitsisi mielestäni vielä enemmän huomiota omalle työlleen.

Jenkkifutisterveiset lajin parissa toimiville:

” Kannustetaan ja tuetaan toisiamme, jotka ahertavat seuratyön parissa. Ei pelkästään oman seuran sisällä, vaan myös muualla. Näin teemme meistä kaikista entistä vahvempia. 😊

Essiä voi käydä äänestämässä vakuuttavimmaksi seuratoimijaksi täältä. Nyt on mahdollisuus antaa ääni jenkkifutikselle.

Urheilugaalan sykähdyttävimmän urheiluhetken voit äänestää täältä ja numerohan on #21 Blue Lionsien EM- pronssi.

 

45619516_294369224507762_2911819725963001856_n 45688885_752054638470882_6506991855643656192_n

 

 

 

 

Päätoimena puuhastelu – sivutoimena ikuinen jonkun etsiminen

Kaikki alkoi tästä.

Tavallaan sivusin asiaa jo edellisessä kirjoituksessa, mutta en tunnu vain pääsevän ajatusmallista eroon ja kolumni kummittelee päässäni vähän väliä. Edes uusi työ ei saa tätä sporttihommaa pois systeemistäni ennenkuin saan siirrettyä ajatukseni näppäimistöltä näkyville.

Korisliiga on ollut itselleni ennen jonkinlainen esimerkki siitä, miten asiat näyttävät ainakin päällisin puolin toimivan. Kokemukseni todellisesta korisliigaelämästä ovat hyvin hyvin rajalliset, joten lienen aika metsässä tämän suhteen. Olen samaan aikaan tietyllä tavalla pettynyt mutta toisaalta realistinen oma itseni miettiessäni, että miksi ihmeessä koripallollakaan olisi tilanne toisenlainen? Mikä olisi suojellut koripalloakaan ylemmältä liittotasolta tulleelta viestiltä siitä, että päätuote onkin joku aivan muu kuin suurimman osan vuodesta kattava Korisliiga? ”Mennään Susijengi edellä”; ehkä, mutta mennään puuhun se kuuluisa peräsin edellä.

Suomalainen koripallo elää minusta hienoa kautta, on elänyt jo hetken aikaa, ilman että ajatus on vain kohdistettu Susijengiin. Susihuumaan on syynsä, mutta kyllähän Korisliiga itsessään tuottaa aikamoisia timantteja seurattavaksi muutenkin. Vai mitä mieltä olette Vilppaan nousutarinasta ja seuratoiminnasta yleensä puhumattakaan huikeasta Vilpas Ultras:sta joka huomataan missä he ikinä kulkevatkaan? Suomalainen urheilufanien esiinmarssi on saamassa hienoa nousua, Ultras etunenässä.

Minkä takia siis taustalla puuhastellaan ja Joku on aina etsimässä Jokua , joka on luvannut tehdä sen kaiken josta sovittiin edellisessä kokouksessa? Koripalloliiton sivuilta löytyy iso nippu ihmisiä, joiden soisi olevan työssään laji-ihmisiä. Sokeutuuko laji-ihminen omaan lajiinsa kun siitä tulee työ? Toivottavasti ei. Itse ainakin koin, että kun sain olla todella lajini ytimessä, ymmärsin miten paljon käyttämättömiä resursseja, madollisuuksia ja ideoita löytyi. Kyynikko takarivistä huutaa ensimmäiseksi, että kun ne maksavat. Realisti näppäimistön takaa kysyy että kysyitkö mitä ne olisivat maksaneet ja mikä olisi ollut mahdollinen lopputulos? Ollaanko siis koripalloliitossakin nukahdettu sudenkuoppaan ja todettu että mennään huuman jälkihöyryillä ja mietitään sitten joskus jatkosuunnitelmaa. Toiveena samalla että kyllä Korisliiga pyörii kun se on pyörinyt aina ennenkin, ilman sen kummempia panostuksia tai vastavuoroista keskustelua.

Voisin jotenkin urheilufanaatikkona antaa anteeksi että seuratoimijat pyörivät puuhasteluongelman parissa vuodesta ja kaudesta toiseen (oikeasti en anna anteeksi), mutta se, että elinvoimaisen lajin liittotasolta ilmenee samaa on jo hävettävää. Tässä asiassa en oikeastaan tunne minkäänlaista rajoitetta sen suhteen, ettenkö voisi nimetä suoraan nytkin muutamia seuroja joissa puuhastelun kulttuuri on enemmän tapa kuin että sille oikeasti yritettäisiin tehdä jotain. En kuitenkaan halua tehdä niin, koska itse seuratoimijana tiedän että jokainen tekee varmasti parhaansa, kaikkensa ja vielä vähän sen ylikin. Joskus vaan pitäisi sen kuuluisan Jonkun tulla ja laittaa piste puuhastelulle ja aloittaa todellinen tekeminen yhdessä ja järjestelmällisesti.

Mitä kun kyseessä on liittotason puuhastelu? Mitä sille voi tehdä? Oman lajini keskustelupalstan vakiolause tuntuu olevan että mene kokouksiin/seurapäiville/seurasi toimintaan ja kymmenen muuta ehkä hyvääkin ideaa. Ne eivät kuitenkaan riitä. Ei jokaisen urheilua miettivän tai seuraavan tarvitse missään nimessä alkaa tältä istumalta liittoaktiiviksi tai edes seura-aktiiviksi. Haluan itse mielelläni pitää kyseiset aktiivit ainakin katsomossa tai TV:n äärellä mutta millä sen teen jos liittotasolta asti homma tuntuu paikoitellen falskaavan ja uppoavaa laivaa tilkitään reikäisillä apuvälineillä? Miten koripalloporukka pystyy suhtautumaan luottavaisesti omaan liittoonsa jos se toteaa että ei meitä oikeastaan kiinnosta kuin se että sudenkuoppa pysyy lämpimänä ja Susijengillä riittää vientiä- sen muutaman pelin verran vuodessa. Kuitenkin samat pelaajat pelaavat ohessa eri liigoja ja omaa Korisliigaamme.

Seuraavasta olen kolumnin kirjoittaneen Petri Siitosen kanssa täysin samaa mieltä. Haluaisin nähdä tämän edes testimielessä josko meillä riittäisi tähän tekijöitä ? ”Pitäisikö seurojen ottaa vetovastuu itselleen irtaantumalla osittain tai jopa kokonaan liiton alaisuudesta. Muodostaa oma liiga ja oma johto, jossa päätöksenteosta ja toiminnasta vastaavat seuraihmiset? Tuotakin kokeiltiin joskus aikoinaan, mutta se ei ainakaan silloin ottanut tulta alleen. Tekijöitä ei riittänyt.”

Urheilujohtamisen avaimet olisivat nyt tarjolla ehkä koeajaksi. Kuka uskaltaa koittaa aukeaako ovi vai tuleeko karkoitus saarelta kuten realityissä on tapana? Itse jään ainakin mielenkiinnolla seuraamaan mitä koripalloliitossa, miksei muuallakin, tapahtuu..